torstai 23. elokuuta 2012

Pölkkylä on kansallisteko

Tampereelta, Paasikiven-Kekkosen tien alta, on 1970-luvulla siirretty Kurun Länsi-Teiskoon Pölkkylän huvila. Tämän kansallisromanttisen rakennuksen ovat suunnitelleet vuonna 1899 arkkitehdit Lars Sonck ja Birger Federley.




Siirron pani toimeen yksityinen henkilö nimeltä Heikki Björkbom, joka on sittemmin rakentanut huvilan uudelleen, entisöinyt sen ja sisustanut rakennuksen upeilla esineillä. Hän on muurannut tiilitakkoja itse, haalinut taloon vanhoja kaakeliuuneja Tampereen purettavista rakennuksista (joista ei kukaan enää tiedä miksi ihmeessä ne oli pakko purkaa) sekä hankkinut erilaisia huonekaluja ja koriste-esineitä Suomesta ja ulkomailta. Mainittakoon, että nämä esineet siirretään pois Pölkkylästä silloin, kun siellä ei asu ketään. Ihan vain pitkäkyntisille tiedoksi.




Pölkkylä oli auki kiinnostuneille heinä-elokuussa. Arvostan kovasti sitä, että yksityinen ihminen avaa moisen kansallisaarteen suurelle yleisölle. Minä sain isännältä luvan julkaista kuvia ja jutun blogissa. Vaikutti siltä, että hän haluaa jakaa tätä aarrettaan ikään kuin se olisi meidän kaikkien kollektiivista pääomaa. Ja sitähän se onkin, yhteistä upeaa kulttuuriamme.




Minussa juuri tällaiset rakennukset, joissa sekoittuu jugend ja karelianisimi, vetoavat johonkin sellaiseen osaan itseäni, jolla ei ole sanoja. Se on läsnä paitsi kauniissa yksityiskohdissa myös tuoksussa, jonka voi aistia astuessaan taloon sisään. Se vain ON - meidän suomalaisten ylpeyttä siitä, että olemme suomalaisia! Sitä kulttuuria, jota rakensivat Eino Leino, Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius ja monet muut, eikä vähäisimpinä huvilan suunnitelleet arkkitehdit. Ne kulttuurivaikuttajat, joihin edelleen vahvasti nojaamme: olisiko kulttuuriamme olemassakaan ilman heitä?




Kansallisromantiikka nojaa muotonsa toisaalta karjalaisiin perinnetaloihin, toisaalta jugendiin, joka oli aikakaudelle ominainen tyylisuunta. Näin silloiset arkkitehdit yhdistivät suomalaisuuden ja eurooppalaisuuden. He toivat suomalaista suunnittelua esille esimerkiksi Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. Miksi meidän aikamme ihmiset kuitenkin näkevät suomalaisuuden ja eurooppalaisuuden erillisinä, jopa vastakkaisina asioina? Tuolloin, jolloin Suomi vielä kuului Venäjään, eurooppalaisten ja perisuomalaisten vaikutteiden yhdistäminen saattoi kertoa jotakin koko kansakunnan yhteisestä tahtotilasta.




Pölkkylän yksityiskohdissa on symboleita: esimerkiksi aurinkopyörä tai sakarallinen svastika-merkki, jota on vuosituhansien ajan käytetty hyvää tarkoittavana symbolina. Vasta 1900-luvun myllerryksissä merkki sai poliittisia ja sittemmin negatiivisiksi miellettyjä merkityksiä. Merkit kuvaavat vuoden ja elämän kiertokulkua ja niiden alkuperäinen tarkoitus oli tuottaa onnea. Alkuperäisessä merkityksessään svastika on siis hyväntahtoinen symboli.

Kansallisromantiikkaan liittyy paljon kuvioita, symboleita, pylväitä, toteemeja. Kaikkea sellaista, joka uskomuksineen tuo ihmiselle turvallisuuden tunteen elämän arvaamattomuuden keskellä.




Jugendhuvilat olivat yleensä sisältä tummia ja hämyisiä. Pölkkylän (sekä silloisen että nykyisen) sijainnin puolesta oli paikallaan, että arkkitehdit tekivät olohuoneen ikkunoista suuret, jotta niistä aukeava maisema pääsisi oikeuksiinsa.




Ruokasalissa on englantilaiset William Morrisin tapetit, joita valmistetaan vieläkin. Ruokasalin kaluston on suunnitellut Eliel Saarinen. Se ei alunperin ollut talossa, mutta nykyinen isäntä kävi hakemassa sen Ruotsista. Ruokasalista löytyy arvokkaiden kattokruunujen lisäksi myös talonpoikaiskaappi, jonka katsotaan olevan olennainen osa kansallisromantiikkaa.




Huvilan tilaaja, Oscar Rosenlew ei tainnut itse olla niin sitoutunut hankkeeseen kuin arkkitehdit, sillä häneltä jäi  toteuttamatta taloon suunnitellut kaakeliuunit ja integroidut kalusteet. Talo ei lopulta ollut hänen ja perheensä käytössä kuin 11 vuotta, kunnes siirtyi Rosenlew-yhtiöiden omistukseen. Se ehti olla jo laitapuolen kulkijoiden majapaikkanakin ennenkuin pääsi uuteen kukoistukseensa.




Kirjastohuoneessa on eräänlainen posetiivi, joka on peräisin kahvilasta. Pölkkylän opas laittaa posetiivin soimaan. Ryhmä huvilan lumoissa olevia vieraita seisahtuu kuuntelemaan. Posetiivista kuuluu soittorasiamaiseen tapaan esitettynä Maamme-laulu.

Lisää tästä aiheesta:

http://yle.fi/uutiset/kansallisromanttinen_polkkyla_on_lansi-teiskon_outolintu/6221602
http://www.perinnemestari.fi/index.php?id=197&id2=221
http://www.pellervo.fi/pellervo/kp6_03/polkkyla.htm
http://www.ylojarvenuutiset.fi/suvilehti-2011/primapaper/8
http://paiviswool.blogspot.fi/2012/08/polkkyla.html
http://www.aamulehti.fi/Pirkanmaa/1194757768051/artikkeli/antiikkikauppias+pelasti+aarteen+-+katso+upeat+kuvat.html

perjantai 17. elokuuta 2012

Lortikan lauantai / A Saturday in Lortikka

Jopas venähti tämä uuden blogitekstin kirjoittaminen taas kerran. Mihin se aika oikein kuluu? Nyt minulle on muodostunut juttujono, jonka purkamisen aloitan kirjoitamalla retkestämme Isojärven kansallispuistoon viime viikonloppuna.


Meitä oli tällainen viehättävä miltei parinkymmenen hengen seurue lähdössä viettämään niin sanottua Lortikan lauantaita. Mukana oli ihmistä kaiken näköistä ja kokoista sekä koiria neljä, jos jonkin sorttisia.


Se Lortikka on siis vanha tukkikämppä keskellä kansallispuistoa ja sitä vuokrataan retkeilijöille. Mutta ennen kuin pääsimme kämpälle meidän oli kuljettava vajaa 10 kilometriä metsien halki.


Kauniita maisemia vilahteli ohitsemme matkan varrella ja joitakin ihmisiäkin tuli vastaan. Muuten kaikkialla oli hiljaisuutta. Pienimmätkin retkeläiset jaksoivat tarpoa läpi haastavan maaston - todennäköisesti jopa paremmin kuin isommat.


Kävelyn aikana ryhmämme jo ryhmäytyikin vähän, sillä kaikki eivät toisiaan ennestään tunteneet. Alla oleva Vahterjärven laavupaikka on mielestäni melkeinpä puiston kaunein kohta.


Pääsimmepä sitten perillekin ja huoltojoukot olivat tuoneet meille tavaroita autolla. Vanhat maitokärryt herättivät minussa nostalgisia tunteita. Kärryn kyydissä itsekin olen joskus lapsena matkustanut.


Lortikan kämppä oli tukkilaisten käytössä sodan jälkeen, mutta vain noin 15 vuoden ajan. 60-luvulla koneellinen puunkorjuu teki tämän kämpän tarpeettomaksi. Kun Isojärven alueesta 80-luvulla tuli kansallispuisto, kämppä otettiin virkistyskäyttöön, jona se on siis palvellut jo pitempään kuin varsinaisessa tarkoituksessaan.



Saunassa oli leppoisat löylyt ja taisivat kaikki uskaltautua pulahtamaan lähteisen kylmään lampeenkin.



Joukostamme muovautui hiljalleen heimo, joka turisten keitteli eväitään nuotion äärellä. Koirat vahtivat meitä valppaina illan pimetessä. Minä luulen, että nimenomaan koirat löysivät aivojensa syvimpiin osiin rekisteröityneen tunnekokemuksen osana laumaa olemisesta. Tuli on metsän televisio, sanottiin Aamulehden retkeilyä käsittelevässä jutussakin.




Meillä oli loistava sää. Sade tuli vasta kun olimme parkkipaikalla odottamassa kyytiä kotiin. Heti palattuani aloin suunnitella uutta retkeä. Tänne tulemme varmasti vuoden päästä, mutta sitä ennen on pakko päästä vielä tänä syksynä johonkin! Luonnossa elämiseen voi siis jäädä pahasti koukkuun.


These photos are taken on our trip to Isojärvi National Park, in the Middle Finland. There was nearly 20 of us - adults, children and dogs. We walked in the forest about 15 km in two days. We stayed overnight at Lortikka cottage. It used to be an accommodation place of lumberjacks. There was a wonderful sauna and a small lake to swim. We made our food by open fire and slept in simple circumstances. I loved the place. You can get a strong touch with the nature around you.