sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Keksiä kaksi ja väliin vaahtokarkki


Meillä oli eilen kotavieraita. Loimutimme lohta, keittelimme nokipannukahveja ja nautimme vihdoinkin sellaisesta kauniista kesäillasta, jollaisia olisi varmaan moni kaivannut jo ennen tätä heinäkuun lopun viikonloppua.

Poikani ala-asteella kirjoittama loimulohen resepti löytyy koulun itse tehdystä keittokirjasta:

Mieliruokani on loimulohi, koska se on niin hyvää. Sitä tehdään niin että:
- Ostetaan lohi.
- Pistetään karkeaa suolaa loheen.
- Pistetään laudalle lohi ja laitetaan tikuilla kiinni.
- Laitetaan lohilauta takan reunalle.


Tällä reseptillä meidän loimulohet ovat valmistuneet kautta aikojen. Poikani tapasi myös pyytää keksiä sanomalla: "Keksiä kaksi!". Minä kuulin tällaisen reseptin vähän aikaa sitten:

Otetaan keksiä kaksi. Pistetään väliin nuotiossa pehmennyt vaahtokarkki. Syödään. Maistuu äkkimakealta.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Perinteinen melontaretki

Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää (sanoi muuan poliitikko eräissä vaaleissa ja nyt sanon minä) sitä eestiläistä, joka on suonut kenelle tahansa ilon katsella elämää sääksen pesässä webbikameran kautta:

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Niiden elämää tulee verrattua omaansa. Kamerasta voi katsella, kuinka säntillisesti perhe menee nukkumaan yhdeksän jälkeen, kuinka rauhaisaa unta siellä nukutaan ja kuinka hitaasti, omaan tahtiin siellä herätään uuteen aamuun.


Vietimme M:n kanssa perinteisen vuorokauden ulkona, tällä kertaa Isojärven kansallispuistossa. Meloimme n. 10-15 km matkan yöpyen saaressa. Tällaisia retkiä meillä on takana jo useampia ja tavaroiden määrä on vuosi vuodelta pienentynyt. Arvaan, että meillä on ihan samat tavarat yhä mukana, mutta tarkemmin laskettuna ja kompaktimmassa koossa.


Ilma ei ollut paras mahdollinen tästä optimaalisesta vuodenajasta huolimatta. Kesästämme ei koskaan tiedä. Sadekuuron sattuessa ja ukkosenkin vähän jyrähdellessä meille tuli kiire rantautua tiheään metsikköön, peittää tavarat kanootin alle ja odotella sateen lakkaamista. Saku oli sadetta pidellessämme hypännyt kanoottiin salamatkustajaksi. Se ei tällä kertaa päässyt mukaan retken seuraavaan kohteeseen.








 


Saimme kuitenkin melottua kunnialla majapaikkaan ja iltaa kohti mentäessä taivaskin selkeytyi. Elelimme kuin sääksiperhe, vaikkakin mukanamme ihmisen tarinat, suunnitelmat, ilonaiheet ja murheet. Telttaan kantautui hiljalleen asettuvien laineiden liplatus ja lepäämään rauhoittuvan luonnon pyhä hiljaisuus.


Aamulla aurinkokin jo näytti meille koko seesteiset kasvonsa. Teltassa nukuttu yö tuntui muhkuraiselta ja iho karaistuneelta ulkona olemisesta. Tiedän, että yhden yön luonnossa pärjää vaikka aidan seipäänä ja että haasteet alkavat vasta sen jälkeen. Mutta riittää yksikin yö saamaan edes pienen palasen tunnetta siitä, millaista on elää sääksenä pesässään.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Vuores nähty ja koettu


Käväisimme ystävän kanssa Tampereen asuntomessuilla, jotka ovat meneillään Vuoreksen kaupunginosassa. Alue on  ollut vuosia kiistelty luontoarvojensa takia, mutta nyt Tampere on voimalla vyörymässä myös tähän viimeiseen erämaahan. Asuntojen suunnittelijat ovat viestillään halunneet vakuuttaa, että Vuoreksen luonto ei asutuksesta kärsi. Näinköhän, sanoo hiljainen ääni sisälläni.


Ominaista näille messuille oli, että kaikki talot olivat äärimmäisen moderneja. Ekologisuus ja kierrätys näkyi sanoina talojen ulko-ovien energiatodistuksissa, aurinkopaneeleina talojen katoilla, kierrätystavaroissa, joilla taloja oli sisustettu sekä kierrätetyissä ja luonnonmukaisissa materiaaleissa.


Vastapainona oli paljon kiiltävää pintaa ja seinän kokoisia ikkunoita. En vain tiedä mitä iloa ikkunaseinästä on, jos siitä näkyy katu tai vastapäisen talon seinä. Parhaassa tapauksessa noista hehtaari-ikkunoista voi katsella, mitä naapurilla on ruokana. Niin tiukkaan tuo asuntoalue on rakennettu.


Toimintoja oli monessa kohteessa siirretty sisältä ulos: oli terassia, kesäkeittiötä, pihasaunaa (poreammeineen ja sadesuihkuineen), uima-allasta ja niin edelleen. Ihmettelen kyllä, kuka haluaa istua pihasaunan lasiseinäisessä vessassa ja tuijotella naapurin grillaamista.

Mitä olisin  halunnut messuilta itselleni oli ihastuttava kylpytynnyri, joka oli tehty puusta ja ilmeisesti sisäkäyttöön tarkoitettu. Kummaa oli kuitenkin se, että tämä tynnyri sijaitsi esteettömäksi profiloituneessa talossa, jossa meitä ottivat vastaan pyörätuolilla liikkuvat oppaat.



Haaveilemani asuntovaunu oli messuilla muuntautunut jonkinlaiseksi huvimajaksi, joka enemmän soveltuisi minunkin tarkoituksiini. Haluaisin nimittäin vaunun hinattavan rantaan, jossa se seistä nököttäisi maailman tappiin asti. Tämä vanerista tehty versio siten palvelisi paremmin tarpeitani.


Kaupustelijat saivat likipitäen myytyä meille ekotuolit, jotka kieltämättä olivat erittäin mukavat istua ja jotka on tehty narusta ja puusta. Puulajit, joista tuolit tehdään, ovat kotimaisia ja naru kiinnitysmateriaalina sallii puun elämisen ulkoilmassa. Näihin minä kyllä tykästyin, pitäisi vielä saada se rantasauna, jonka terassille nämä tulevat.



Jonotettuamme itsemme noin 10-15 talon läpi alkoivat kaikki asunnot näyttää samalta ja puhtimme koluta joka ikinen kämppä lopahti jo ennen puoltaväliä. En ole mikään asuntomessuihminen, sillä viimeksi olen käynyt sellaisilla silloin, kun ne edellisen kerran olivat Tampereella. Vuosi oli 1991 jos oikein muistan. Voi kuitenkin taas ainakin kymmeneksi vuodeksi sanoa, että nähty on.


maanantai 16. heinäkuuta 2012

Hanko Tulliniemi, ohutta yläpilveä, poutaa


Moni meistä kokee, että elämä olisi parempaa ja unelmia voisi toteuttaa, jos olisi rikas. Terapeutti Yvonne Dolan kohtasi myös asiakkaidensa parissa tämän ongelman. Hän lähti kuitenkin kyseenalaistamaan sitä, onko kaikki aina vain rahasta kiinni. Hän kysyy ihmisiltä: "Mitkä asiat liität miellyttävään, vakavaraiseen elämään? Mitkä puolet näistä asioista liittyvät enemmän käyttäytymiseen tai henkilökohtaiseen tyyliisi, kuin rahaan? Voitko suoda jotkut näistä asioista itsellesi jo nyt? Mikä olisi ensimmäinen pieni askel?"



Minä löysin vastauksia noihin kysymyksiin viime viikonloppuna. Olen aina haaveillut elämästä saaristossa, veneilystä, purjeveneistä tai huvilasta saaressa. Ne symboloivat minulle vapautta, kiireettömyyttä, rentoa merielämää tai romanttista tunnelmaa. Meren vaihtelevat olomuodot ja aaltojen ääni, hiekkarannan pehmeys, lehtojen ja muun kasvillisuuden tuoksut, auringon lämmittämien kallioiden syleily, elämän huolettomuus - kaikesta sellaisesta haaveilen. Olen kuitenkin maakrapu, joka ei tunne meren arvaamattomia käänteitä ja jota pelkkä purjeveneen mastoon katsominenkin huimaa. Mökki saaristossa on niin taloudellisesti kuin käytännön syistäkin minulle saavuttamaton haave.



Viime viikonloppuna pääsimme kuitenkin vähän elämään sellaista merielämää, josta olin haaveillut, sillä teimme retken Hankoon, jota ei turhaan sanota Suomen eteläksi. Lähde sinne, jos et raaski matkustaa Kanarialle!


Tyyriitäkin majoituspaikkoja Hangosta kyllä löytyy, mutta vuokrattavana on monen eri tason mökkejä tai asuntoja. Vaikka et omistaisikaan huvijahtia, voit silti kokea merellä seilaamisen vapautta erilaisilla opastetuilla retkillä saaristossa. Meidän retkemme suuntautui tällä kertaa Russarön saarelle, joka toimii sotilastukikohtana ja josta ei valitettavasti saa julkaista kuvia.



Vaikka tämä kesä ei suomalaisille ole näyttänyt parhaita puoliaan, Hangon rannikko oli kutakuinkin poutaisa ja aurinkoinen lauantai-iltaan asti. Kävelimme rannoilla, istuimme ravintoloissa ja ihailimme romanttisia huviloita. Juuri mikään ei häiritse paikan leppoisaa ilmapiiriä. Kasinon kupeessa toki soi discomusiikin jytke, mutta se ei kantautunut Rakkauden polulle, jonka varrella on muun muassa vanha hiidenkirnu sekä riittävästi kallioita picnikillä istuskeluun.




Minua kiehtoo ajatus tulla Hankoon syksylläkin, jolloin meri näyttää voimansa. Ehkä se toteutuu vielä joskus, sillä tämä kuuluu niihin paikkoihin, minne tekee mieli palata aina uudelleen. Paluumatkalla poikkesimme vielä Raaseporin linnan keskiaikatapahtumassa.



Lähde: Dolan, Y. (1998) Pieni askel. Tie hyvään elämään traumaattisen kokemuksen jälkeen.

torstai 12. heinäkuuta 2012

Kivikosken haltia


Juhannuksen aikaan teimme retken Puukkoisten Kivikoskelle Kuhmoisiin. Koskella käymisestä on tullut meille rituaali ilman sen kummempaa tarkoitusta. Tällä kertaa veden määrä oli luonnollisesti vähäisempi kuin talvella.

Minua kiinnosti, näyttäytyykö kosken haltia tällä kertaa. Viimeksi kun kävimme siellä loppiaisena (löydät tarinan täältä), huomasimme jälkeenpäin valokuvista, että jokin olio huitoi keskellä koskea. Sillä oli valkoinen parta ja jäinen kruunu päässä. Minä olisin kutsunut sitä hiideksi, mutta muinaisuskontoihin perehtynyt M selvitti minulle, että "hiisi" on paikka, esim. uhripaikka. Metsän olento on nimeltään vaikka haltia.

Kyllä minä sen haltian olen tässä kesäkuvassakin näkevinäni. Se on kasvattanut kesäisen sammaltukan ja piiloutunut oksien taakse.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Kammarissa alkaa aktiivinen kausi vähän synkällä aiheella

Kuulkaas hyvät lukijat. Olette varmaan luulleet, että minä olen menettänyt molemmat käteni kun en ole juuri kirjoitellut tänne kammariin. Syynä on ollut se, että koko kevät ja alkukesä on ollut yhtä hullunmyllyä. Ja nyt minä taas olen päättänyt että syksyllä elämä rauhoittuu. Ja höpö höpö. Sen nyt tietää jo etukäteen ettei siitä mitään tule.

Mutta nyt, minä aloitin loman ja lomalla bloggaan koska en tahdo tehdä mitään järkevää. Toiset bloggaajat aktivoituvat silloin, kun ovat muutenkin aktiivisia mutta minä kuljen tässä asiassa vastavirtaan. Niinkuin monessa muussakin asiassa. Syksyllä todennäköisesti passivoidun jälleen.


Aloitan tällaisella tarinalla, että kävin viikonloppuna kirkossa. Paikka oli Sastamala ja kyseessä 1400-luvulla rakennettu Sastamalan vanha kirkko. Tämä on siis eri kuin se kuuluisa Pyhän Olavin kirkko Tyrväällä, joka paloi ja jossa on nyt ne Osmo Rauhalan maalaukset. Täällä Sastamalan kirkossa järjestetään ihan lähiaikoina Sastamala Gregoriana -musiikkitapahtuma, jonka buukkasin jo kalenteriin.


Kirkossa on maalattia, koska aiemmassa puulattiassa pesi jokin sieni. Yksinkertaiset rakenteet ja maalausten vähyys vetävät mielen nöyräksi. Kirkko on karunakin kaunis ja akustiikka on loistava. Teki mieli kiekaista siellä Suvivirsi, mutta koska paikalla oli muitakin, en kehdannut herättää huomiota.


Melko pysäyttävä näky oli tämä ruumiinkuljetuslava. Toisessa päässä lukee: "Tänäpänä minä, huomena sinä hautahan kannetaan." (Kirjoitusasu vuodelta 1834 on vähän kummallinen nykyihmiselle.) Tämä on kai etupää. Takapäässä taas lukee: "Kyllä perässäni tulet, vielä pikemmin kos luulet".

Vetää vielä nöyremmäksi. Tässä asiassa me kaikki olemme samalla viivalla. Lohtua tuon ajan ihmisille ehkä toi se, että joku sai tulla haudatuksi aivan kirkon viereen, kun taas vähäosaisemmat joutuvat hautuumaan laidoille. Ellei jopa sen ulkopuolelle.

Näin mieltä ylentävällä aiheella aloitin tämän bloggaamisen aktiivikauteni. Muuta tietä tästä ei ole kuin ylöspäin, joten parempaa ja elämäniloisempaa tarinaa on luvassa.

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Näin unta kesästä kerran


Tänään on Eino Leinon, runon ja suven päivä. Wikipedia kertoo, että päivä otettiin käyttöön vasta vuonna 1998. Minä luulin että se on ollut aina. Mikä ilo, että meidän hektisenä aikanammekin on hoksattu varata almanakkaan vuodesta yksi päivä, joka on omistettu suurmiehelle.

Eino Leino on lempirunoilijoitani, erityisesti Vesa-Matti Loirin tulkitsemana. Kaikki eivät Loirin tulkinnoista välitä. He eivät ole päässeet sisälle teksteihin ja niiden sanomiin, joista Loiri on löytänyt sen olennaisen eli tunteen. Tunteita voi ilmaista paitsi sanoilla myös äänellä.

Kaivan esiin Leinon kokoelman "Elämän koreus". Siellä on vielä monta runoa, jotka eivät ole minulle avautuneet ja joita en ole edes lukenut. Vaikka Leino ylistikin suven suloisuutta runoissaan, hänessä oli syvä melankolinen puoli. Hän heijasteli siten suomalaista identiteettiä, jonka peilipintaan niinikään ovat piirtyneet kärsimyksen julmat syöverit. Elämän kärsimys näyttäytyi aina köyhälle, jolla hän tarkoitti ehkä myös symbolisesti köyhää, kärsivää ihmistä. Taiteilijana hän taisi kantaa köyhän viittaa ajoittain myös konkreettisesti. Hän viljeli paljon paitsi loppusoinnullista riimittelyä myös kalevalaista runomittaa alkusointuineen.

Näin unta kesästä kerran

Näin unta kesästä kerran,
kuinka paistoi päivä Herran,
paistoi mulle, paistoi muille,
paistoi köyhänkin pihoille;
vihersi tuhannet virvet,
sinersi sataiset järvet,
iloitsi ihanat nummet,
tarinoivat metsän tammet,
puu puheli, kukka kuuli, -
köyhä sen todeksi luuli.
Luuli tullehen kesänsä,
aukaisi povensa auki,
suven hellän hellitellä,
ilman lintujen iloita -
vingahti vihainen tuuli,
ulvahti salolla hukka,
taivas viskoi talven lunta,
kylä kylmiä sanoja.

En ma kerran sen perästä
ole nähnyt kesästä unta.