maanantai 23. huhtikuuta 2012

Paniikki iski kun luin puutarhamainosta

Olen tänään vapaalla, koska viikonloppuja menee töissä nyt ennen kesää. Työni ei kylläkään liity mihinkään kesäsesonkeihin. Tänä aamuna noustessani törmäsin kuitenkin yhteen sesonkiin, sillä M oli lukenut aamulla puutarhamyymälän mainosta kahvipöydässä.

Pahaa aavistamatta otin lehden käteeni kun istuskelin olohuoneessa aamukahvia hörppien. Ja sitten se tuli. PIHASTRESSI. Joka kevät mieleni valtaa tämä sama käsittämätön ahdistus kuin nyt, kun tajusin, että minun ei pitäisi olla tässä juomassa tätä kahvia vaan keräämässä lumen alta paljastuneita risuja, roskia ja edelliskesäisten pihakasvien jäännöksiä. Eikä työ siihen lopu vaan jatkuu nurmikon ajamisena ja kitkemisenä. Täällä blogistaniassa on niitä pihaihmisiä, joiden kukkivia kärhöjä käyn ihailemassa, mutta joihin itse en kuulu. Minä saan kasvamaan vain rikkaruohoja ja ne voivatkin meidän pihassa varsin hyvin.

Minulta meni kahvi väärään kurkkuun kun näin lehdessä tämän mainoksen: reuna, jolla rajataan nurmikko käytävästä tai kukkapenkistä. Katsoin ikkunasta omaa pihakäytävää, jonka erottavat nurmikosta epämääräisten hiekkaisten länttien saarekkeet. Nurmikko valtaa vääjäämättä käytävää, joka lehden mukaan pitäisi rajata rajausreunalla, jotta lopputulos olisi huoliteltu. Kas kun ei viivottimella. Minulle tuli valtava paine olla yhtä hyvä ihminen kuin kaikki ne, jotka rajaavat käytävänsä reunan avulla. Olen aivan riittämätön niin pihan laitossa kuin muussakin elämässä.

Lehti iskeytyi tajuntaani magneetin tavoin enkä päästänyt sitä käsistäni, vaikka se olisi ollut viisasta. Löysin lehdestä useita eri kasveja, joita minun olisi aivan pakko istuttaa, jotta pihamme ei näyttäisi aavikolta. Ilman kahtakymmentä säkkiä multaa ne kasvit eivät tietenkään kasvaisi ja lisäksi tarvitaan tuholaismyrkkyjä, ravinteita ja... TYÖVÄLINEITÄ. En tiennyt niistäkään mitään. Luulin, että lapio ja oksasakset riittävät, mutta en tiennyt tarvitsevani myös kanttausrautaa, pienoisharavaa ja saumaharjaa.
Minulla ei ole aavistustakaan, mihin niitä tarvitaan, mutta oli pakko hakea kynä ja alkaa rastittamaan, mitkä sellaiset välineet minulta puuttuvat, joiden avulla pihastani tulee täydellinen. Kun pääsin lehden loppuun, minä jo melkein itkin. Aika ja rahat eivät riittäisi tähän kaikkeen.

Minulle on täysi mysteeri, mikä puutarhan laitossa on sitä terapeuttista. Kun olen kitkenyt kukkapenkin, jo muutaman päivän kuluttua se puskee uudestaan nokkosta ja valvattia. Sitten vaan sama alusta, uudestaan ja uudestaan. Ja vaikka yksi kohde olisikin kutakuinkin tyydyttävä, kaikki muu rehottaa mikä mitäkin risukkoa.
Löysin lehdestä myös tämän houkuttelevan näköisen viherhuoneen, jota sen myyntipuheessakin ylistetään. "Viherhuone on mielentila, jossa unohtuvat päivän huolet ja murheet. Garden Villa on mielesi maisema, jonka sinä luot juuri sellaiseksi kuin haluat". Miten paljon tuon kirjoittanut feng shui -puutarhuria näppärästi lainaava copywriter uskaltaakaan luvata. Näin itseni istumassa yrteille tuoksuvan Villan sievässä nurkkauksessa satakielen laulua kuunnellen ja upeasti kukkivia köynnöksiäni ihaillen.

Lopulta muistin hengittää. Otetaanpas nyt lusikka kauniiseen käteen. Tai tässä tapauksessa varmaankin lapio. Jos minä nyt yrittäisin tehdä sen laatikkokasvimaan, jota viime syksynä suunnittelin. Minulla oli selkeä visio siitä, miten saan rikkaruohot pidettyä kurissa. Yksi asia kerrallaan, Ilona. Tärkeintä, että kilpailet vain itsesi kanssa.

lauantai 21. huhtikuuta 2012

Illalla lauloi mustarastas

Meillähän ei enää ole sitä mökkiä, missä linnut aina lauloivat keväästä pitkälle alkukesään. Vakituinen asuinpaikkamme on vuosia ollut keskellä peltoja, mutta viime vuosina puut ovat kasvaneet ympäristössä niin paljon, että niitä voisi jo sanoa pieniksi metsiköiksi. Metsälinnut ovat vähitellen vallanneet aluetta.

Eilen ihmettelimme, mikä lintu laulaa ihmeen kovalla ja selkeällä äänellä ihan talon vieressä. M epäili, että se olisi mustarastas. Minä en erota sitä satakielestä, jonka myös arvelin aina mökillä laulelleen. Menimme terassille katsomaan ja puusta erottui lehtien puuttumisen ansiosta ihan musta lintu. En saanut siitä kuvaa, koska oli aika hämärää. Youtubesta löysin nauhoitettua mustarastaan laulua:

http://www.youtube.com/watch?v=GWeusAm_V8c&feature=related

Tuosta äänestä saan mielleyhtymän Eurooppaan suuntautuneille reissuille, joilla ainakin Prahassa uskon kuulleeni samanlaista linnunlaulua hotellin sisäpihalla. Siitä tuli jotenkin rauhoittava ja harras olo keskellä kaupungin muuten niin kiireistä melskettä. Mustarastas onkin levinnyt pohjoiselta napapiiriltä aina Balkanille asti, joten on paljon mahdollista että Prahassakin lauloi mustarastas. Oheinen kuva on kopioitu netistä, mutta ehkä jonakin päivänä saan itsekin tuon visertelijän tallennettua kameraan.

lauantai 14. huhtikuuta 2012

On huhtikuu. On vaikein aika maan.

Ulkona on apean näköistä. Olin pääsiäisasetelmissani myöhäinen lintu. Sisään tuodut koivunoksat pyrkivät hiirenkorville vasta nyt. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan.


Väsynyt puu ei ole parhaimmillaan niinkuin en minäkään. Minä en tiedä, miksi bloggeri ei halua esittää puuta pystyasennossa. Olkoot sitten poikittain.

Ei suinkaan minulla ole jokin neljänkympin kriisi? Tuon virstanpylvään ohitin jo pari vuotta sitten. Kukaan meistä ei tiedä, milloin on elämän puoliväli. Minä ajoitan sen neljänkympin hujakoille, jos netissä tekemääni eliniänennustetta on uskominen.


Eli. Miten loppuelämä pitäisi viettää, jotta voisi katsoa elämäänsä levollisena sitten, kun virstanpylväitä ei juuri enää ole edessäpäin? Tämä ei niin kovin kevyt tai arkinen kysymys pyörii ajatuksissani. Minulla ei ole siihen vastausta, ainakaan toistaiseksi.

Tästä keväisestä alakulosta tulee mieleen runo. Minulla on ollut tämä runokirja ihan nuoruusvuosista asti, ja olen kirjoittanut sisäkanteen vuosiluvun 1992. Sen ovat löytäneet sekä poikani että silloinen koirani siinä iässä, kun he kumpikin ovat tahtoneet syödä kaiken ulottuvillaan olevan. Koira taisi olla kirjalle ankarampi kuin poika. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut kiinnostunut sen sisällöstä. Menetin joitakin värssyjä näiden kaltoinkohteluiden johdosta, sillä osa sivuista on repeytynyt.


Löydän kirjasta Saima Harmajan runon, jonka riimit tulevat aina mieleeni tällaisina päivinä. Harmaja taitaa olla kirjoittanut runon mieli täynnä nuoruutensa dramatiikkaa. Vaikka opiskelinkin kirjallisuutta vähän aikaa, minun pitää tarkistaa, miten Harmaja eli ja vaikutti. Wikipedia kertoo tämän runon Huhtikuu mukaan nimetyksi hänen ensimmäisen, alle kaksikymppisenä kirjoittamansa runokokoelman. Harmajan ura jäi lyhyeksi, sillä hän - monien muiden taiteellisten ja lahjakkaiden naisten tavoin - kuoli keuhkotautiin jo 23-vuotiaana. Runot ovat kuitenkin säilyneet hänen raapaisunaan meidän suomalaisten kollektiivisessa tarinassa.

Voi sitä nelikymppinenkin vielä hiljaa yhtyä tähän paatokseen ja kysyä, voiko siihen luottaa, ettei kevään rakkaus voi sammua. Harmaja joutui pettymään nuoruutensa ihmissuhteessa, jota hän kaiketi tarkoitti rakkaudella tässä. Minulle runo aukeaa enemmän vertauskuvallisesti. Sen tiedän - enkö sitä tietäisi!

Huhtikuu

On väsynyt ja harmaa maa.
Ja märkää lunta putoaa.
Ja yli meren aution
soi tuulen laulu lohduton.
On huhtikuu. On vaikein aika maan.
Nyt kevät herää luomistuskissaan.

Oi, tiedänhän, se voittain taistelun
taas nostaa valtikkansa lumotun.
Ja kyyneleissään hymyy huhtikuu,
- käy päivä esiin, multa kirkastuu,
ja yli mullan kuultaa vihreys,
soi ihmeellisen tuulen hengitys.
Oi, tiedänhän, ei kevät hyljätä
voi ketään, joll´ on kevään ikävä.

Ja kuitenkin: se säikkyvä,
se uusi, hento elämä,
se, joka puissa, mullassa,
nyt sykkii kohti valoa,
ja jolle viima ulapan
on niinkuin viesti kuoleman,
se vieno, joka palelee,
ja värisee ja vapisee,
- oi, jaksaako se yhä odottaa,
siks´ kunnes auringossa herää maa?

Oi, tietääkö se kaikkein viluisin
sen vapahtavan, minkä minäkin?
Oi, tietääkö se arka, vaalea:
ei kevään rakkaus voi sammua.
Ei yhtään ikävöivää päällä maan
voi kevät jättää, oi, ei milloinkaan!
Ei ketään, joka kaipaa kylliksi,
sen tiedän - enkö sitä tietäisi!
19.7.1931


sunnuntai 8. huhtikuuta 2012

Munaisaa pääsiäistä! / Have an egg-full Easter!

Uusi lukija, Risusydämen Marja, tervetuloa Ilonan kammariin! Toivotan tervetulleiksi  myös ne uudet lukijat, joista en mahdollisesti ole pysynyt kärryillä!

Olen ollut töissä pääsiäisenpyhinä, mutta tänään koittivat vapaapäivät. Niiden alkamista juhlistimme illalla syömällä lammasta valkosipulilla ja tietysti mämmiä. Aamulehdestä - tai en muista varmasti oliko se Aamulehti - luin vinkin laittaa mämmiin kerman ja sokerin lisäksi viskiä. Viski toi kyllä särmää mämmiin ja syntyi Irish coffeeta muistuttava makuyhdistelmä. Suosittelen! Kuvan aamiaismämmistä sentään jätin viskin pois vaikka se hyvää olikin.


Munista ja pääsiäisestä tuli mieleen munaletut, jotka ovat äitini kehittelemä ruokalaji. En ole kuullut kenenkään muun tekevän sellaisia. Sinänsä munaletut ovat yksinkertainen innovaatio. Tehdään vain munakastaikina, johon lisätään tilkka vettä. Mutta letut paistetaankin lettupannussa. Ne ovat maistuneet lapsille ja aikuisille aamiaisleivän päällä kautta aikojen.

Veljenpoikani Espoosta oli mummulassa tottunut syömään aamiaisella munalettuja. Mummu teki hänelle eväitä kotimatkalle ja kysyi, mitä eväsleivän väliin laitetaan. "Munalettui", hän vastasi. Mummu sanoi, että munaletut on syöty. "Mut sähän voit tehdä niitä lisää", hän totesi. Ei auttanut muu kuin mummun ryhtyä väsäämään lettueväitä.

Iloista ja munaisaa pääsiäistä Ilonan kammarin lukijoille!

I have been working through the Easter, but now I've got day off. I must introduce to my foreign readers a Finnish Easter dish, mämmi (upper photo). I's eaten as a dessert. It looks like mud, but it's a very yummy for many people. Normally it's eaten with cream and sugar. I made a cross-cultural combination and added there some whisky also. It worked! The taste was familiar to Irish coffee or dark beer. 

My mother is used to make the breakfast eggs like this: she roasts them like small pancakes. The dough is like what the omelettes are made of. The children are pretty fond of breakfast eggs done like this.