lauantai 28. tammikuuta 2012

Romahtaneita maalaisunelmia -sarja jatkuu

Tervetuloa Ilonan kammarin lukijaksi, Tiitiskä! Blogistasi Pieniä iloja voi ihailla arjen unelmia ja kauniita asioita.

Kerroin aiemmassa kirjoituksessani ideasta aloittaa sarja romahtaneista maalaisunelmista, joissa kaikki remonttihaaveet eivät ihan menneetkään "niin kuin Strömsössä".

Ensimmäisenä romahtaneen unelman kohteena minulla oli tuossa mainitussa kirjoituksessa esiintyvä välihuone. Toivoin sinne ruudullista lattiaa. Ostimme rautakaupasta jämälaminaatteja, joita halusin yhdistettäväksi toisen väristen, meillä ennestään olleiden laminaattien kanssa ruuduiksi. Ja kyllähän sen arvaa, miten siinä kävi. Ei sopineet pontit yhteen. M kehotti minua unohtamaan haihatteluni. Ei tullut ruudullista lattiaa ja kyllä minä mieleni pahoitin.

Ei tullut takkia, tuli housut, niinkuin entisellä räätälillä. Harmistuneena laitoin tuon räsymaton lattialle, ettei se muistuttaisi minua enempää tuosta epäonnistuneesta haaveesta.

Seinät olivat vanhaa mäntypaneelia 80-luvun tyyliin. Ne saivat monta kerrosta valkoista maalia päälleen. Tulihan sitä valoa tähänkin pimeään kolkkaan ja maalattu paneeliseinä on rustiikin näköinen. Nurkkaan mahtui sievän kokoinen siivouskaappi, jossa nyt kaikki tarvikkeet odottavat sitä hetkeä, että intoudun pistämään huushollin puts plank. Olen ostanut sinne ihania tuoksupesuaineita, ekopuhdistusaineita ja ties mitä sellaista, joka mukamas saa minut ryhtymään siivoukseen tohinalla.

Tuohon seinälle kävisi hyvin romanttinen naulakko, mutta arvatkaapa miksi siinä ei ole sellaista. Meillä kun tuppaa jäämään kuivumaan ripustetut ulkoilukamppeet ikuisiksi ajoiksi nurkkiin roikkumaan. Niitä roikkuvien rönttivaatteitten kokoontumisajoja minä en siinä naulakossa katsele, joten päätin laittaa seinälle taulun.

Sen verran annoin periksi, että ikkunan alle, patterin yläpuolelle hommattiin tällaiset oskarinoksat. Niihin SAA ripustaa vaatteita kuivumaan, JOS muistaa myös hakea ne pois.

On pakko tunnustaa, että arjen sumuisessa melskeessä oksissa on roikkunut vaate jos toinenkin ilman, että olisin jaksanut siitä vaatia kenenkään päätä vadille. Sellaista se on ihmisen elämä. Jos mitään muuta sen aikana ei opi niin ainakin sen, ettei jokaisesta roikkuvasta rätistä tarvitse nostaa meteliä.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

En pysty heittämään joulukortteja menemään

Kesken kiireisen vaiheen, pitkien päivien ja viikonloppukoulutusten, saan pysähtyä pariksi päiväksi. Minä kuvittelen, että tämä vaihe menee parin viikon päästä ohi. Voi olla, että vain kuvittelen.

Huomaan, että joulukortit ovat vielä pinossa piirongin päällä. Olin itse niin uuvuksissa, että en saanut lähetettyä yhtäkään joulukorttia. Mutta meille kyllä tuli niitä monta.

Joulun jälkeen korteista tulee pieni ongelma, sillä en pysty heittämään niitä roskiin. Periaatteessahan kukaan ei vanhoja joulukortteja ikinä katsele. Poikani ollessa pieni tein niistä hänelle selailuvihkoja. Sellaisessakaan tarkoituksessa kortit eivät enää meillä toimi.

Korteissa on palanen ihmisten hyvää tahtoa. Osa niistä on kaupasta ostettuja, osa itse tehtyjä. Ostetuissakin korteissa on jokin viesti. Ihminen valitsee aina kortin. Kukaan ei osta mitä tahansa kortteja. Lisäksi suuri osa korteista on persoonallisia. Yksi on askarrellut kortin, toinen on teettänyt sen omasta valokuvasta. Kuvissa on lapsia, lemmikkejä, kauniita, merkityksellisiä maisemia, oma rantasauna. Amerikan-täti on lähettänyt kertomuksen matkaltaan läpi USA:n kuvien kera. Kun pysähdyn ajattelemaan, miten paljon ihmiset ovat panneet kortteihin elämäänsä, minä liikutun.



Sen takia toimin samalla tavalla kuin joka vuosi. Sidon korttipinon nauhalla yhteen ja talletan kaapin uumeniin. En ehkä koskaan tulevaisuudessa palaa tuohon pinoon. Siellä se kuitenkin on tallessa, heittäkööt jälkeläiset vuosien saatossa kertyneet korttikokoelmat menemään.

lauantai 7. tammikuuta 2012

Koski kuohuvi yksinään kumuten metsän takaa



Meillä M:n kanssa on muodostunut eräänlaiseksi pyhiinvaelluskohteeksi Puukkoisten Kivikoski Kuhmoisissa. Olemme käyneet siellä eri vuodenaikoina. Paikan jylhä kauneus ja kosken jylinä ovat kokemuksina kiehtovia.



Mainittakoon, että kosken partaalla on myös pirtti, joka toimi aikoinaan taiteilija Pekka Halosen kesänviettopaikkana. Nyt ympäristö on päässyt vähän retuperälle eikä esimerkiksi viime vuosien myrskytuhoja ole korjattu. Koski on silti jylhä ja löytää uomansa kaatuneista puista huolimatta. 




Vedet laskevat pienistä vuorilammista ja puroista ensin Isojärveen, jonka vesi sitten pakkautuu Kivikoskeen. Tällä hetkellä vettä oli paljon kesäiseen käyntiimme verrattuna. Kivikoskesta vesi laskeutuu pienempien lampien ja järvien kautta Päijänteeseen.



Koski on kaivautunut syvälle laaksoon kahden jyrkän vuoren väliin. Sen jyly peittää alleen kaikki muut äänet. Minua puhuttelee se, että koski pauhaa aina vain, se ei koskaan lakkaa.


Jylinä peittää alleen myös pienen ihmisen arkiset murheet. Koski on ikiaikainen ja paljon täytyy tapahtua, että tämä koski lopettaisi jylinänsä. Siitä on moni ihminen aikoinaan saanut elantonsakin. Nykyisin se kuitenkin saa pauhata yksinään, sillä se taitaa sentään olla liian pieni nykyteollisuuden energiantarpeisiin.