maanantai 31. joulukuuta 2012

Uuden vuoden postaus/Good New Year

Vielä ehtii, vielä ehtii ennen joulukuun loppua... Terveiset mummulan oman kylän ilotulituksesta! Mukavia uudenvuoden juhlia ja Toiveikasta Uutta Vuotta kaikille lukijoille!

I wish a Very Happy New Year to my readers!


Vielä on joulukuuta jäljellä

Lupasin tulla esiin joulukuussa, joten eihän tässä vielä kiirettä ole - joulukuutahan on vielä tuntikausia jäljellä! Minun perääni on näköjään kyseltykin täällä. Terveisiä Marjalle! Kuten muillekin lukijoille! Mikähän lukijoita mahtaa kiinnostaa Ilonan kammarissa. Kuulumiset? Mitä syksyn aikana on tapahtunut?

Syksy on mennyt aikamoisessa sumussa pitkien työpäivien merkeissä. Päätöksiä on tehty, oikein hyviä päätöksiä, on päätetty lopettaa osa töistä ja raivata aikaa harrastuksille... tai elämälle. Tai vaikka mille.

Tosiaan, tätä vuottahan ei ole enää montaa tuntia jäljellä. Kulunut vuosi oli jotenkin hallitsematon. Toivottavasti ensi vuosi olisi hallitumpi, hiljaisempi, sopuisampi, rauhaisampi ja lohdullisempi.

Kohta lähdetään katsomaan paikallista uudenvuoden ilotulitusta. Kammarin toiminta jatkuu vuonna 2013 säännöllisen epäsäännöllisesti. Tiedä minkä postausinnostuksen saankaan vielä aikaan!

Onnellista Uutta Vuotta lukijoille, olkaa täällä ensi vuonnakin!
 
Ilona

perjantai 14. syyskuuta 2012

Ilonan kammari hiljentyy ja herää joulukuussa/Ilona is going to keep quiet and be back in December



Ilona aikoo nyt jättää bloggailun vähäksi aikaa ja  valmistautua syksyn kohtaamiseen. Elämä näyttää kiireiseltä ja jopa stressaavalta, mutta toisaalta se lupaa suurta toiveikkuutta. Se tarjoaa myös isoja haasteita. Uusia asioita alkaa, mutta ne edellyttävät minulta ponnisteluja, jotka vievät aikaani.

Aion keskittyä myös harrastuksiini: pianonsoittoon, laulamiseen ja agilityyn, sillä kaikissa niissä olen päässyt ihan uusiin sfääreihin. Enkä halua unohtaa tarinateatteriakaan...

Lupaan tulla taas esiin joulukuussa. Silloin me kaikki olemme joulun odotuksen tunnelmissa ja minullakin toivon mukaan isoimmat karikot ylitettyinä. Toivon että saan teiltä lukijoilta myös onnen enkeleitä, sillä niitä tarvitaan.

Tähän loppuun siteeraan Tove Janssonia kirjasta Muumilaakson marraskuu, sillä aistin tässä syksyn hetkessä itselläni tuota Vilijonkan olotilaa:

"Vilijonkka istui tunnista toiseen
keittiön pöydän ääressä
ja soitti huuliharppua,
epävarmasti ja hartaana.
Äänet alkoivat muistuttaa sävelmiä
ja sävelmistä tuli musiikkia.
Vilijonkka soitti Nuuskamuikkusen lauluja
ja hän soitti omiaan,
hän oli saavuttamattomissa
ja turvassa koko ulkomaailmalta.
Hän ei pohtinut
mahtoivatko muut kuulla hänen soittoaan.
Puutarha oli hiljainen,
kaikki mönkijät olivat poissa.
Ikkunan takana oli vain
aivan tavallinen syksy
ja voimistuva tuuli."

Toiveikasta syksyä kaikille lukijoille!

I'm going to concern in my job and hobbies, so I'm quite sure I won't have time for my blog this autumn. Nevertheless, I hope you still follow me and I promise I'll appear in December again! Then there's the darkest time of the year and Finnish people enjoy preparing Christmas.

I wish all my readers very peaceful and lucky autumn!

torstai 23. elokuuta 2012

Pölkkylä on kansallisteko

Tampereelta, Paasikiven-Kekkosen tien alta, on 1970-luvulla siirretty Kurun Länsi-Teiskoon Pölkkylän huvila. Tämän kansallisromanttisen rakennuksen ovat suunnitelleet vuonna 1899 arkkitehdit Lars Sonck ja Birger Federley.




Siirron pani toimeen yksityinen henkilö nimeltä Heikki Björkbom, joka on sittemmin rakentanut huvilan uudelleen, entisöinyt sen ja sisustanut rakennuksen upeilla esineillä. Hän on muurannut tiilitakkoja itse, haalinut taloon vanhoja kaakeliuuneja Tampereen purettavista rakennuksista (joista ei kukaan enää tiedä miksi ihmeessä ne oli pakko purkaa) sekä hankkinut erilaisia huonekaluja ja koriste-esineitä Suomesta ja ulkomailta. Mainittakoon, että nämä esineet siirretään pois Pölkkylästä silloin, kun siellä ei asu ketään. Ihan vain pitkäkyntisille tiedoksi.




Pölkkylä oli auki kiinnostuneille heinä-elokuussa. Arvostan kovasti sitä, että yksityinen ihminen avaa moisen kansallisaarteen suurelle yleisölle. Minä sain isännältä luvan julkaista kuvia ja jutun blogissa. Vaikutti siltä, että hän haluaa jakaa tätä aarrettaan ikään kuin se olisi meidän kaikkien kollektiivista pääomaa. Ja sitähän se onkin, yhteistä upeaa kulttuuriamme.




Minussa juuri tällaiset rakennukset, joissa sekoittuu jugend ja karelianisimi, vetoavat johonkin sellaiseen osaan itseäni, jolla ei ole sanoja. Se on läsnä paitsi kauniissa yksityiskohdissa myös tuoksussa, jonka voi aistia astuessaan taloon sisään. Se vain ON - meidän suomalaisten ylpeyttä siitä, että olemme suomalaisia! Sitä kulttuuria, jota rakensivat Eino Leino, Akseli Gallen-Kallela, Jean Sibelius ja monet muut, eikä vähäisimpinä huvilan suunnitelleet arkkitehdit. Ne kulttuurivaikuttajat, joihin edelleen vahvasti nojaamme: olisiko kulttuuriamme olemassakaan ilman heitä?




Kansallisromantiikka nojaa muotonsa toisaalta karjalaisiin perinnetaloihin, toisaalta jugendiin, joka oli aikakaudelle ominainen tyylisuunta. Näin silloiset arkkitehdit yhdistivät suomalaisuuden ja eurooppalaisuuden. He toivat suomalaista suunnittelua esille esimerkiksi Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900. Miksi meidän aikamme ihmiset kuitenkin näkevät suomalaisuuden ja eurooppalaisuuden erillisinä, jopa vastakkaisina asioina? Tuolloin, jolloin Suomi vielä kuului Venäjään, eurooppalaisten ja perisuomalaisten vaikutteiden yhdistäminen saattoi kertoa jotakin koko kansakunnan yhteisestä tahtotilasta.




Pölkkylän yksityiskohdissa on symboleita: esimerkiksi aurinkopyörä tai sakarallinen svastika-merkki, jota on vuosituhansien ajan käytetty hyvää tarkoittavana symbolina. Vasta 1900-luvun myllerryksissä merkki sai poliittisia ja sittemmin negatiivisiksi miellettyjä merkityksiä. Merkit kuvaavat vuoden ja elämän kiertokulkua ja niiden alkuperäinen tarkoitus oli tuottaa onnea. Alkuperäisessä merkityksessään svastika on siis hyväntahtoinen symboli.

Kansallisromantiikkaan liittyy paljon kuvioita, symboleita, pylväitä, toteemeja. Kaikkea sellaista, joka uskomuksineen tuo ihmiselle turvallisuuden tunteen elämän arvaamattomuuden keskellä.




Jugendhuvilat olivat yleensä sisältä tummia ja hämyisiä. Pölkkylän (sekä silloisen että nykyisen) sijainnin puolesta oli paikallaan, että arkkitehdit tekivät olohuoneen ikkunoista suuret, jotta niistä aukeava maisema pääsisi oikeuksiinsa.




Ruokasalissa on englantilaiset William Morrisin tapetit, joita valmistetaan vieläkin. Ruokasalin kaluston on suunnitellut Eliel Saarinen. Se ei alunperin ollut talossa, mutta nykyinen isäntä kävi hakemassa sen Ruotsista. Ruokasalista löytyy arvokkaiden kattokruunujen lisäksi myös talonpoikaiskaappi, jonka katsotaan olevan olennainen osa kansallisromantiikkaa.




Huvilan tilaaja, Oscar Rosenlew ei tainnut itse olla niin sitoutunut hankkeeseen kuin arkkitehdit, sillä häneltä jäi  toteuttamatta taloon suunnitellut kaakeliuunit ja integroidut kalusteet. Talo ei lopulta ollut hänen ja perheensä käytössä kuin 11 vuotta, kunnes siirtyi Rosenlew-yhtiöiden omistukseen. Se ehti olla jo laitapuolen kulkijoiden majapaikkanakin ennenkuin pääsi uuteen kukoistukseensa.




Kirjastohuoneessa on eräänlainen posetiivi, joka on peräisin kahvilasta. Pölkkylän opas laittaa posetiivin soimaan. Ryhmä huvilan lumoissa olevia vieraita seisahtuu kuuntelemaan. Posetiivista kuuluu soittorasiamaiseen tapaan esitettynä Maamme-laulu.

Lisää tästä aiheesta:

http://yle.fi/uutiset/kansallisromanttinen_polkkyla_on_lansi-teiskon_outolintu/6221602
http://www.perinnemestari.fi/index.php?id=197&id2=221
http://www.pellervo.fi/pellervo/kp6_03/polkkyla.htm
http://www.ylojarvenuutiset.fi/suvilehti-2011/primapaper/8
http://paiviswool.blogspot.fi/2012/08/polkkyla.html
http://www.aamulehti.fi/Pirkanmaa/1194757768051/artikkeli/antiikkikauppias+pelasti+aarteen+-+katso+upeat+kuvat.html

perjantai 17. elokuuta 2012

Lortikan lauantai / A Saturday in Lortikka

Jopas venähti tämä uuden blogitekstin kirjoittaminen taas kerran. Mihin se aika oikein kuluu? Nyt minulle on muodostunut juttujono, jonka purkamisen aloitan kirjoitamalla retkestämme Isojärven kansallispuistoon viime viikonloppuna.


Meitä oli tällainen viehättävä miltei parinkymmenen hengen seurue lähdössä viettämään niin sanottua Lortikan lauantaita. Mukana oli ihmistä kaiken näköistä ja kokoista sekä koiria neljä, jos jonkin sorttisia.


Se Lortikka on siis vanha tukkikämppä keskellä kansallispuistoa ja sitä vuokrataan retkeilijöille. Mutta ennen kuin pääsimme kämpälle meidän oli kuljettava vajaa 10 kilometriä metsien halki.


Kauniita maisemia vilahteli ohitsemme matkan varrella ja joitakin ihmisiäkin tuli vastaan. Muuten kaikkialla oli hiljaisuutta. Pienimmätkin retkeläiset jaksoivat tarpoa läpi haastavan maaston - todennäköisesti jopa paremmin kuin isommat.


Kävelyn aikana ryhmämme jo ryhmäytyikin vähän, sillä kaikki eivät toisiaan ennestään tunteneet. Alla oleva Vahterjärven laavupaikka on mielestäni melkeinpä puiston kaunein kohta.


Pääsimmepä sitten perillekin ja huoltojoukot olivat tuoneet meille tavaroita autolla. Vanhat maitokärryt herättivät minussa nostalgisia tunteita. Kärryn kyydissä itsekin olen joskus lapsena matkustanut.


Lortikan kämppä oli tukkilaisten käytössä sodan jälkeen, mutta vain noin 15 vuoden ajan. 60-luvulla koneellinen puunkorjuu teki tämän kämpän tarpeettomaksi. Kun Isojärven alueesta 80-luvulla tuli kansallispuisto, kämppä otettiin virkistyskäyttöön, jona se on siis palvellut jo pitempään kuin varsinaisessa tarkoituksessaan.



Saunassa oli leppoisat löylyt ja taisivat kaikki uskaltautua pulahtamaan lähteisen kylmään lampeenkin.



Joukostamme muovautui hiljalleen heimo, joka turisten keitteli eväitään nuotion äärellä. Koirat vahtivat meitä valppaina illan pimetessä. Minä luulen, että nimenomaan koirat löysivät aivojensa syvimpiin osiin rekisteröityneen tunnekokemuksen osana laumaa olemisesta. Tuli on metsän televisio, sanottiin Aamulehden retkeilyä käsittelevässä jutussakin.




Meillä oli loistava sää. Sade tuli vasta kun olimme parkkipaikalla odottamassa kyytiä kotiin. Heti palattuani aloin suunnitella uutta retkeä. Tänne tulemme varmasti vuoden päästä, mutta sitä ennen on pakko päästä vielä tänä syksynä johonkin! Luonnossa elämiseen voi siis jäädä pahasti koukkuun.


These photos are taken on our trip to Isojärvi National Park, in the Middle Finland. There was nearly 20 of us - adults, children and dogs. We walked in the forest about 15 km in two days. We stayed overnight at Lortikka cottage. It used to be an accommodation place of lumberjacks. There was a wonderful sauna and a small lake to swim. We made our food by open fire and slept in simple circumstances. I loved the place. You can get a strong touch with the nature around you.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Keksiä kaksi ja väliin vaahtokarkki


Meillä oli eilen kotavieraita. Loimutimme lohta, keittelimme nokipannukahveja ja nautimme vihdoinkin sellaisesta kauniista kesäillasta, jollaisia olisi varmaan moni kaivannut jo ennen tätä heinäkuun lopun viikonloppua.

Poikani ala-asteella kirjoittama loimulohen resepti löytyy koulun itse tehdystä keittokirjasta:

Mieliruokani on loimulohi, koska se on niin hyvää. Sitä tehdään niin että:
- Ostetaan lohi.
- Pistetään karkeaa suolaa loheen.
- Pistetään laudalle lohi ja laitetaan tikuilla kiinni.
- Laitetaan lohilauta takan reunalle.


Tällä reseptillä meidän loimulohet ovat valmistuneet kautta aikojen. Poikani tapasi myös pyytää keksiä sanomalla: "Keksiä kaksi!". Minä kuulin tällaisen reseptin vähän aikaa sitten:

Otetaan keksiä kaksi. Pistetään väliin nuotiossa pehmennyt vaahtokarkki. Syödään. Maistuu äkkimakealta.

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Perinteinen melontaretki

Aivan ensimmäiseksi haluan kiittää (sanoi muuan poliitikko eräissä vaaleissa ja nyt sanon minä) sitä eestiläistä, joka on suonut kenelle tahansa ilon katsella elämää sääksen pesässä webbikameran kautta:

http://pontu.eenet.ee/player/kalakotkas.html

Niiden elämää tulee verrattua omaansa. Kamerasta voi katsella, kuinka säntillisesti perhe menee nukkumaan yhdeksän jälkeen, kuinka rauhaisaa unta siellä nukutaan ja kuinka hitaasti, omaan tahtiin siellä herätään uuteen aamuun.


Vietimme M:n kanssa perinteisen vuorokauden ulkona, tällä kertaa Isojärven kansallispuistossa. Meloimme n. 10-15 km matkan yöpyen saaressa. Tällaisia retkiä meillä on takana jo useampia ja tavaroiden määrä on vuosi vuodelta pienentynyt. Arvaan, että meillä on ihan samat tavarat yhä mukana, mutta tarkemmin laskettuna ja kompaktimmassa koossa.


Ilma ei ollut paras mahdollinen tästä optimaalisesta vuodenajasta huolimatta. Kesästämme ei koskaan tiedä. Sadekuuron sattuessa ja ukkosenkin vähän jyrähdellessä meille tuli kiire rantautua tiheään metsikköön, peittää tavarat kanootin alle ja odotella sateen lakkaamista. Saku oli sadetta pidellessämme hypännyt kanoottiin salamatkustajaksi. Se ei tällä kertaa päässyt mukaan retken seuraavaan kohteeseen.








 


Saimme kuitenkin melottua kunnialla majapaikkaan ja iltaa kohti mentäessä taivaskin selkeytyi. Elelimme kuin sääksiperhe, vaikkakin mukanamme ihmisen tarinat, suunnitelmat, ilonaiheet ja murheet. Telttaan kantautui hiljalleen asettuvien laineiden liplatus ja lepäämään rauhoittuvan luonnon pyhä hiljaisuus.


Aamulla aurinkokin jo näytti meille koko seesteiset kasvonsa. Teltassa nukuttu yö tuntui muhkuraiselta ja iho karaistuneelta ulkona olemisesta. Tiedän, että yhden yön luonnossa pärjää vaikka aidan seipäänä ja että haasteet alkavat vasta sen jälkeen. Mutta riittää yksikin yö saamaan edes pienen palasen tunnetta siitä, millaista on elää sääksenä pesässään.

perjantai 20. heinäkuuta 2012

Vuores nähty ja koettu


Käväisimme ystävän kanssa Tampereen asuntomessuilla, jotka ovat meneillään Vuoreksen kaupunginosassa. Alue on  ollut vuosia kiistelty luontoarvojensa takia, mutta nyt Tampere on voimalla vyörymässä myös tähän viimeiseen erämaahan. Asuntojen suunnittelijat ovat viestillään halunneet vakuuttaa, että Vuoreksen luonto ei asutuksesta kärsi. Näinköhän, sanoo hiljainen ääni sisälläni.


Ominaista näille messuille oli, että kaikki talot olivat äärimmäisen moderneja. Ekologisuus ja kierrätys näkyi sanoina talojen ulko-ovien energiatodistuksissa, aurinkopaneeleina talojen katoilla, kierrätystavaroissa, joilla taloja oli sisustettu sekä kierrätetyissä ja luonnonmukaisissa materiaaleissa.


Vastapainona oli paljon kiiltävää pintaa ja seinän kokoisia ikkunoita. En vain tiedä mitä iloa ikkunaseinästä on, jos siitä näkyy katu tai vastapäisen talon seinä. Parhaassa tapauksessa noista hehtaari-ikkunoista voi katsella, mitä naapurilla on ruokana. Niin tiukkaan tuo asuntoalue on rakennettu.


Toimintoja oli monessa kohteessa siirretty sisältä ulos: oli terassia, kesäkeittiötä, pihasaunaa (poreammeineen ja sadesuihkuineen), uima-allasta ja niin edelleen. Ihmettelen kyllä, kuka haluaa istua pihasaunan lasiseinäisessä vessassa ja tuijotella naapurin grillaamista.

Mitä olisin  halunnut messuilta itselleni oli ihastuttava kylpytynnyri, joka oli tehty puusta ja ilmeisesti sisäkäyttöön tarkoitettu. Kummaa oli kuitenkin se, että tämä tynnyri sijaitsi esteettömäksi profiloituneessa talossa, jossa meitä ottivat vastaan pyörätuolilla liikkuvat oppaat.



Haaveilemani asuntovaunu oli messuilla muuntautunut jonkinlaiseksi huvimajaksi, joka enemmän soveltuisi minunkin tarkoituksiini. Haluaisin nimittäin vaunun hinattavan rantaan, jossa se seistä nököttäisi maailman tappiin asti. Tämä vanerista tehty versio siten palvelisi paremmin tarpeitani.


Kaupustelijat saivat likipitäen myytyä meille ekotuolit, jotka kieltämättä olivat erittäin mukavat istua ja jotka on tehty narusta ja puusta. Puulajit, joista tuolit tehdään, ovat kotimaisia ja naru kiinnitysmateriaalina sallii puun elämisen ulkoilmassa. Näihin minä kyllä tykästyin, pitäisi vielä saada se rantasauna, jonka terassille nämä tulevat.



Jonotettuamme itsemme noin 10-15 talon läpi alkoivat kaikki asunnot näyttää samalta ja puhtimme koluta joka ikinen kämppä lopahti jo ennen puoltaväliä. En ole mikään asuntomessuihminen, sillä viimeksi olen käynyt sellaisilla silloin, kun ne edellisen kerran olivat Tampereella. Vuosi oli 1991 jos oikein muistan. Voi kuitenkin taas ainakin kymmeneksi vuodeksi sanoa, että nähty on.


maanantai 16. heinäkuuta 2012

Hanko Tulliniemi, ohutta yläpilveä, poutaa


Moni meistä kokee, että elämä olisi parempaa ja unelmia voisi toteuttaa, jos olisi rikas. Terapeutti Yvonne Dolan kohtasi myös asiakkaidensa parissa tämän ongelman. Hän lähti kuitenkin kyseenalaistamaan sitä, onko kaikki aina vain rahasta kiinni. Hän kysyy ihmisiltä: "Mitkä asiat liität miellyttävään, vakavaraiseen elämään? Mitkä puolet näistä asioista liittyvät enemmän käyttäytymiseen tai henkilökohtaiseen tyyliisi, kuin rahaan? Voitko suoda jotkut näistä asioista itsellesi jo nyt? Mikä olisi ensimmäinen pieni askel?"



Minä löysin vastauksia noihin kysymyksiin viime viikonloppuna. Olen aina haaveillut elämästä saaristossa, veneilystä, purjeveneistä tai huvilasta saaressa. Ne symboloivat minulle vapautta, kiireettömyyttä, rentoa merielämää tai romanttista tunnelmaa. Meren vaihtelevat olomuodot ja aaltojen ääni, hiekkarannan pehmeys, lehtojen ja muun kasvillisuuden tuoksut, auringon lämmittämien kallioiden syleily, elämän huolettomuus - kaikesta sellaisesta haaveilen. Olen kuitenkin maakrapu, joka ei tunne meren arvaamattomia käänteitä ja jota pelkkä purjeveneen mastoon katsominenkin huimaa. Mökki saaristossa on niin taloudellisesti kuin käytännön syistäkin minulle saavuttamaton haave.



Viime viikonloppuna pääsimme kuitenkin vähän elämään sellaista merielämää, josta olin haaveillut, sillä teimme retken Hankoon, jota ei turhaan sanota Suomen eteläksi. Lähde sinne, jos et raaski matkustaa Kanarialle!


Tyyriitäkin majoituspaikkoja Hangosta kyllä löytyy, mutta vuokrattavana on monen eri tason mökkejä tai asuntoja. Vaikka et omistaisikaan huvijahtia, voit silti kokea merellä seilaamisen vapautta erilaisilla opastetuilla retkillä saaristossa. Meidän retkemme suuntautui tällä kertaa Russarön saarelle, joka toimii sotilastukikohtana ja josta ei valitettavasti saa julkaista kuvia.



Vaikka tämä kesä ei suomalaisille ole näyttänyt parhaita puoliaan, Hangon rannikko oli kutakuinkin poutaisa ja aurinkoinen lauantai-iltaan asti. Kävelimme rannoilla, istuimme ravintoloissa ja ihailimme romanttisia huviloita. Juuri mikään ei häiritse paikan leppoisaa ilmapiiriä. Kasinon kupeessa toki soi discomusiikin jytke, mutta se ei kantautunut Rakkauden polulle, jonka varrella on muun muassa vanha hiidenkirnu sekä riittävästi kallioita picnikillä istuskeluun.




Minua kiehtoo ajatus tulla Hankoon syksylläkin, jolloin meri näyttää voimansa. Ehkä se toteutuu vielä joskus, sillä tämä kuuluu niihin paikkoihin, minne tekee mieli palata aina uudelleen. Paluumatkalla poikkesimme vielä Raaseporin linnan keskiaikatapahtumassa.



Lähde: Dolan, Y. (1998) Pieni askel. Tie hyvään elämään traumaattisen kokemuksen jälkeen.