perjantai 18. marraskuuta 2011

Mitä, onko jo kohta taas joulu?

En ole tässä härdellissä kulkenut tavarataloissa. En siis tiedä yhtään, mikä sesonki on menossa. Huomaan, ettei minulla olisi ollut mitään päällepantavaakaan viikkoihin, ellen olisi kouhaissut ruokatunnilla paria puseroa läheisestä kauppakeskuksesta. Mutta siellä en huomannut mitään merkkejä ennen tätä päivää. Yksinäinen joulupukki istui alimman kerroksen penkillä. Kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Aivan orpona se istui siinä. 

Joulukaktus kertoo minulle, että on aika ruveta kukkimaan. Mutta sehän kukki juuri äskettäin! Niin heinäkuussa, se sanoo minulle. Nyt on kohta joulu. Minähän kirjoitin joulutekemisistä blogiin ihan hiljattain. Kun selaan kirjoituksiani, ne ovat joulukuulta 2010. Kokonainen vuosi sitten. Onko aivan varmasti vuoden kaikki päivät oikeasti olleet? Olen epäuskoinen.

Kaktusta kuvasin, koska kävin tänään ystävien kanssa kamerakaupassa. Nimittäin järjestelmäkamerakaupassa. Minä en uskalla mennä sellaiseen yksin. Olimme katsoneet valmiiksi halvan linssin, jonka ostin. Se on Canon EF 50/1.8 II. Halusin enemmän valovoimaa ja isomman aukon.

Kotona kuvaillessani huomaan, etten meinaa saada kuvattavaa kohdetta mahtumaan kuvaan. Tästä myyjä minua varoitti. Tottakai viidellä sadalla saa paremman. Mahtui kuvaan kuitenkin kranssi, jonka ostin ystävälle lahjaksi huomiselle kyläilyreissulle. Toivottavasti ystävä nyt ei näe lahjaa täällä blogissa ennen aikojaan. Tai onko sillä nyt väliä, sittenhän hän vain odottaa minua innokkaammin. Laitoin mukaan pitsistä nauhaa, jonka voi vaihtaa kranssiin joulun jälkeen. Ja sitten taas ensi vuonna voi laittaa sen jouluisen nauhan. Vuodet kun menevät niin nopeasti.

Lahjakassit menevät minulla aina kierrätykseen eli annan jollekin lahjan kassissa, jossa olen itse saanut lahjan. Tämä kassi saattaa olla siltä ystävältä saatu. Tarkemmin kun muistelen, myös tuohon pitsinauhaan oli kiedottu toiselta ystävältä saatu tuliainen. Samalla ihmiseltä toiselle kulkee kaunis ajatus, hyvä tahto, joka on pannut kädet solmimaan narua rusetille.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Nyt kerron, mitä Helsinki merkitsee minulle/I'll tell you now, what Helsinki means to me

Minä aion nyt ottaa kantaa. Luin nimittäin Hesarin tämän viikon Nyt-liitteestä (sivumennen sanoen Hesari on parempi lehti kuin Aamulehti), miten ihmiset kertovat rakastavansa Helsinkiä. Joku rakastaa repaleisten nakkipapereiden lepatusta kadulla tuulen mukana, toinen metron ääntä, kolmas aamuyön hiljaista utua. No toreja ja merta nyt jokainen rakastaa, mutta kummallisin rakkauden kohde jutussa olivat niiden nakkipapereiden joukossa kadulla ajelehtivat pissat ja oksennukset. Helsingin ainutlaatuinen tunnelma rakentuu siitä kaikesta.

Kun valitsin googettamalla kuvaa Helsingistä, minulle merkityksellisimmäksi kuvaksi nousi tämä kartta. En osaa kulkea Helsingissä ilman sitä. Mystisintä minulle on ajaa julkisilla liikennevälineillä. Pärjään Helsingissä jopa omalla autolla paremmin kuin julkisten varassa. Kartta symboloi muutenkin suhdettani Helsinkiin. Kaikki tuo, mitä toiset rakastavat, on minulle outoa. 

Olen käynyt työasioissa ainakin Pasilassa ja Malmilla. Sinne junasta pudottautuessani kurjuus iskee päin näköä. Ihmisten kehosta ja kasvoista paistaa kolhittu elämä. Kaupunginosat ovat pieniä ghettoja, missä joidenkin elämä pyörii aseman, Kelan ja poliisin ympärillä. Päivittäisen matkan varrelle osuvat myös sosiaaliasema ja baari. Lapset ajelevat busseilla ja junilla yksin kuin kulkukoirat.

Nyt-liitteen helsinkiläiset näkevät tuon rosoisuuden karskina, kotoisena stadielämänä. Stadielämään kuuluu, että kuljetaan kaupungilla, istutaan kahviloissa, käydään elokuvissa ja Stockalla. Minä olen siinä elämässä kuin norsu posliinikaupassa. Kävellessäni Mannerheimintietä viestin itsestäni jotakin, mistä paistaa maalaisuus. Viimeistään sitten, kun kännykkäni soi, jään kiinni. "Jaa mää vai?", sanon puhelimeen. Se on pahempaa kuin minkä tahansa vieraan kielen puhuminen Helsingin kaduilla.

Hesarin juttu sai minut tajuamaan, että se, mikä minulle on kurjuutta, voi olla toiselle ihmiselle onnela. Ja tässä tapauksessa aika monellekin. Surullista siinä tietysti on, että monet niistä Helsinkiin hurmioituneista eivät edes tiedä, mitä Toijalan takana on. Ilonan kammarista voi saada siihen jotain osviittaa, jos ei uskalla henkilökohtaisesti astua Tampereen junaan. 

I read the newspaper of Helsinki, the capital of Finland. In the article people tell, what they love in Helsinki. I live in the countryside, so what someone loves in Helsinki is quite weird to me. I feel myself uncomfortable, when I walk on the streets of Helsinki. My dialect reveals me. I don´t belong there. I see there only the misery of the life. I can feel it when I see peoples' faces. For the people in the newspaper Helsinki is the place of happiness. They love the roughty of the city. Unfortunately many of them even don't know, what kind of places there's outside from Helsinki.