tiistai 31. toukokuuta 2011

A summer cottage for sale


Huomasin, että minulla on paljon lukijoita ulkomailta. Tai en tiedä, ovatko he lukijoita vai katsojia, sillä en voi olla varma heidän suomen kielen taidoistansa. Olen tähän asti arastellut kirjoittaa englanniksi, sillä perfektionismiin taipuvainen kielikorvani ei salli tekstissä virheitä tai huonoa kieltä... Siihen on nyt kaiketi taivuttava, sillä jos sveitsiläisiä kiinnostaa tämä kammari, kai he mielellään lukisivat edes huonoa englantia pelkkien kuvien katselun sijaan. Näin ollen päätin tehdä tekstin loppuun referaatin englanniksi.


Laitan tähän kuvia meidän mökistä. Joka siis on tuleva jonkun muun mökki, sillä se on myynnissä. Onneksi ostajaa ei ole vielä löytynyt. Mökki on meille tärkeä, mutta meillä ei ole aikaa käydä siellä riittävästi. Siksi haluaisimme lahjoittaa sen kohtuullista korvausta vastaan hyvälle omistajalle. Korostan sanaa hyvälle. Minä aion opettaa tulevalle asukille, kuinka mökissä ollaan ihmisiksi. Ei tulla kengillä sisään, lakaistaan saunan eteinen aina ennen saunaa, poltetaan uuneja niin että ne eivät savuta, tiskataan vähintään joka toinen päivä, pyyhitään jääkaappi käytön jälkeen ja laitetaan pressu grillikatokseen niin, ettei sinne mene pöllö.


Uuden asukkaan on ymmärrettävä, että mökissä pitää elää sen vaatimalla arvokkuudella. Jotta todelliseen mökkitunnelmaan pääsisi, voi tunnelmanluojana käyttää Tamachi-matkaradiosta tulevia ohjelmia: lauantaina Entisten nuorten sävellahja ja sunnuntaina Kansan radio. Mikäs sen mukavampaa ajanvietettä pihvinpaistelun ja saunomisen lomassa. Se on todellista mökkielämää se.



I decided to write my texts also shortly in english, because I have so many foreign readers. I apologize my simple and not so good english.

These photos are from our summer cottage. Unfortunately we are about to sell it. I wish the new owners can adopt our principals of the use as well as they adopt the cottage. There's many norms in our cottage habits. For example, you have to wash dishes regularly, you must prevent that the owen will not send the smoke inside the house and you have to take care, that there's a cover in front of the entrace of the grill house in order to avoid the birds flying in.

We also have a habit of listening traditional Finnish radio programs in addition to make delicious food by wood-stove. And of course don't miss the sauna. That's the way you get a genuine summer-cottage-feeling!

perjantai 27. toukokuuta 2011

Eväitä tulevalle aviovaimolle

Minulla on tänään kaksi kysymystä mielessäni. Mitä kirjoittaisin blogiin ja millaiset "mini- tai mikropolttarit" järjestäisin tänään miehen siskolle. En osallistunut hänen varsinaisiin polttareihinsa, mutta lupasin tuunailla tänä iltana jotakin pientä.


Kun istun aamukahvilla, mieleeni tulee, että olen joskus - silloin kun lähes 20 vuotta sitten itse olin tuleva morsian, vaikka sulhanen on sittemmin vaihtunut - ostanut divarista vanhan kirjan, jonka nimi on "Morsiamen kirja". Ryhdyn penkomaan kirjahyllyäni, josta on tullut oman elämäni ja sen sisältämien kertomusten yhdenlainen monumentti. Kyllä, en muistellut omiani vaan kauan unohduksissa ollut teos löytyi. Se on painettu vuonna 1945 ja sen ovat toimittaneet salamyhkäisesti Kaksi rouvaa. "Morsiamen kirja. Opastusta nuorille tytöille."


Tuleva morsian on kylläkin jo 28-vuotias, mutta kyllä hän vielä nuoresta tytöstä menee. Päätän lahjoittaa kirjan hänelle. Selailen sen sisältöä, josta muistan joitakin hassuja vanhahtavia tapoja tai ohjeita. Kuinka ollakaan, kirja aukeaa kohdasta "Onnen säilyttäminen". Minä liikutun kun luen tämän tekstin.

Nykyaikana harvoin maltetaan pysähtyä onnea tuntemaan. Sensijaan rynnätään eteenpäin kuumeisella kiireellä, tavoittaen aina jotakin uutta ja uutta - nautintoa tai sen välikappaleita, rahaa, valtaa, vaikutusvoimaa, menestystä, huomiota ja kuuluisuutta. Onni ei ole riippuvainen mistään sellaisesta, vaan rakentuu ihmisen sielullisiin voimiin, jotka kykenevät luomaan pysyväisempiä, ulkonaisista oloista riippumattomia arvoja.

Miten ajankohtaista edelleen! Vielä ajankohtaisempaa kuin sodan jälkeisessä yhteiskunnassa, jossa ei useimmiten ollut pelkoa, että ihmisen onni sekoittuu rahan ja menestyksen pyörteisiin.



Kirjasta löytyy minullekin asiaa. Se kohottaa kummasti mielialaani tänä pilvisenä päivänä.

Paul Langenscheidt lausuu: "Nelikymmenvuotiaan naisen ei ollenkaan tarvitse pelätä, ettei hänen ulkonainen olemuksesnsa vaikuttaisi kiehtovasti: hän voi persoonallisella lumousvoimallaan saattaa nuoret tytöt varjoon, jos hän oikein tahtoo. Hänen ei tarvitse keimailla eikä edes erikoisen taitavasti pukeutua. Hän tietää, että iän puolesta kypsyneessä, muodikkaassa ja ylenmäärin keimailevassa naisessa aina on jotakin naurettavaa. Mutta neljänkymmenen ikävuoden vaiheilla, kun nainen on hionut itsestään pois nuoren ihmisen kulmikkaisuuden ja epäkypsyyden, silti yhä säilyttäen raikkautensa ja sulavuutensa, hänessä on suloa ja ihmistuntemusta ja jotakin koottuna elämän viisaudesta ja kaiken sen nojalla sellainen valta ja vetovoima, joka tekee hänet ylivoimaiseksi. Kauneus ei koskaan voi olla erillään ruumiin ja sielun terveydestä, sydämen hyvyydestä ja ylevyydestä."

A vot. Tästä kirjasta riittää hauskuutta vielä pitkälle tulevaisuuteenkin. Harmi, että joudun nyt luopumaan siitä. Mutta toivottavasti se ilahduttaa lahjan saajaa sitäkin enemmän.

Morsiamen kirja. Opastusta nuorille tytöille. (1945) Kaksi rouvaa (toim.) Karisto: Hämeenlinna.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Tähän aikaan vuodesta pihastressi on pahimmillaan

Taas on aikaa vierähtänyt ilman bloggailuja. Vietin viikon työreissussa ja vielä lauantakin meni koulutuksessa. Jotenkin osasin nyt ottaa löysin rantein. Ihmisen on hyvä opetella olemaan stressaamatta asioista. Joiltakin se sujuu kuin itsestään, minulta ei.


Tästä aasinsiltana voinkin nyt ryhtyä vuodattamaan pihastressiäni. Minussa asuu Vilijonkka, joka ei hyväksy pihassaan yhtäkään rikkaruohoa. Tämä Jonkka ei kuitenkaan onnistu ikinä tavoitteessaan pitää tontti rikkaruohovapaana vyöhykkeenä vaan jo heti alkukesästä alkaa puskea sieltä täältä esiin valvattia sun muuta ohdaketta. Siitä se stressi sitten alkaa.

Minä en siis ole puutarhaihminen - vai olenko? En tunne kasveja kovin hyvin, mutta löydän joka kesä itseni tonkimasta pihalla. Keväällä aina jostakin ilmestyy uusi pensas tai perenna, jonka muistan hämärästi edellisvuonna istuttaneeni. Minulle pihan laitto tarkoittaa kuitenkin enimmäkseen aivan loputonta rikkaruohojen nyppimistä, enkä ymmärrä, mikä siinä muka on niin rentouttavaa.

En osaa nauttia pihan laitosta tuon rikkaruohostressin takia. En kuitenkaan kestä pihaa, joka rehottaa nokkosta sun muuta roskakasvia. Siinä paradoksi. Olen toivonut asuvani rivitalossa, jossa minulla olisi pieni, selkeä ja hallittavissa oleva piha. Hallinnan tunne, sitä ihminen haluaa lääkkeeksi stressiin.


Minä olen joskus vihannut voikukkia yli kaiken. Sitten eräs ystävä ihmetteli tätä angstiani: "Miksi ihmeessä? Sehän on kaunis kukka!" Tuo lause on jäänyt mieleeni ja sinä hetkenä tiedostin, että voisin ottaa elämään ja voikukkiin hieman armollisemman asenteen. Tänä keväänä olen huomannut, että jokin minussa on liikahtanut. Kun katsoin tänään ikkunasta ulos, minulle tuli melkein tippa linssiin kun havaitsin voikukkia täynnä olevan nurmikon. Nehän haluavat ilahduttaa minua keltaisella tervehdyksellään! Ja minä (eli se Vilijonkka) vain olen vihannut niitä. Tunsin syvää katumuksen tunnetta.

Minä taidan ryhtyä etsimään tuota armollisuutta, jota sisälläni selvästikin on, myös suhteessa rikkaruohoihin. En kuitenkaan osaa ajatella, että nokkoset tulisivat herättämään minussa samaa liikutusta. Mutta onhan nokkonen hyötykasvi. Minä vain en siedä nokkosia enkä ruusuja, sillä ikuisesti tulkintoja tekevä sisäinen Vilijonkka on sitä mieltä, että ne pistävät ihmisiä kiusallaan.


Haluan päättää tämän kirjoituksen laulunsanoihin. Olimme eilen illalla, harvinaista kyllä, M:n kanssa kahdestaan. Loirin "Hyvää elämää" -kappale (Hyvää puuta -levyltä) soi yhä päässäni...


en enää sure se on turhaa
uuden päivän mä lahjaksi sain
ei liian vähän eikä liikaa
tää on hyvää elämää


keskiviikko 11. toukokuuta 2011

Väsynyt puu ja räsymatto kertovat minulle tarinoitaan



Kaikkialla on vihreää. Maa kaipaisi sadetta, mutta nyt ollaan hellelukemissa. Kävimme uimassakin tynnyrisaunasta tällä viikolla. Vesi oli oikeasti melko lämmintä. Avantokausi jäi lyhyeksi.






Olen lukenut Kirsi Salosen kirjaa luonnon vaikutuksesta ihmisen psyykkiseen hyvinvointiin. Hänen mukaansa niin kulttuuriluonto kuin koskematon aarniometsäkin vaikuttavat ihmiseen monella tavalla lisäten psyykkistä energiaa. Kun katseensa luo tähän vihreyteen, vaikka vain auton ikkunasta, sielu haluaisi jäädä siihen lepäämään ja tuijottelemaan jo todistettavaa lupausta kesästä.

Vanhaan koivuun, jota kuvasin joskus talvellakin tänne blogiin, tulivat hiirenkorvat vasta myöhään. Kysyin M:ltä, miksi näin on, sillä hän on puuasiantuntija. Hän sanoi, että vanha puu on niin väsynyt. Se kuulosti paitsi runolliselta myös puhuttelevalta. 



Tänään minä mietin elämää ja räsymattoja. Minulla on useamman eri mummon käsin kutomia mattoja hallussani. Joku saattaa ihmetellä, miksi pidän niitä lattioilla edelleen, sillä ne ovat jo melko rispaantuneita, sen sijaan, että ostaisin uuden räsymaton vaikka marketista. Niitähän on nykyään oikein design-versioitakin.

Minä en halua. Tai olen minä jonkun ostanut, mutta siinä ei ole sitä henkeä. Tajusin tänään, että omatekoisesta räsymatosta voi lukea ihmisen elämän kaikki värit. Niin mustat, harmaat kuin kirkkaatkin. Matot sisältävät elämän kaikki kuviot, kaikki tarinat. Kipeätkin asiat ovat kirjautuneet kudottuihin mattoihin.

Toivon, ettei väsynyttä koivua kaadettaisi vielä pitkään aikaan. Se näkyy meidän ikkunasta ja sen  oksat ovat veistokselliset. Se on kuin alati vaihtuva maisemamaalaus. Se kertoo elämästä räsymaton tavoin hiljaisella, hyväksyvällä kielellään.



Lähde: Salonen, K. 2010. Mielen luonto. Eko- ja ympäristöpsykologian näkökulma. Helsinki: Green spot.

lauantai 7. toukokuuta 2011

Nyt rintaraukka riemusta lyö, jäi kauas taakse talvemme yö


Kaikkea olen tämän parin viikon aikana joutunut kokemaan - ensin satutin itseni, sitten sain flunssan ja päälle päätteeksi iski vielä oksennustautikin. Toivon mukaan voin vähäksi aikaa unohtaa taudit, kun ne nyt saapuivat moisella rytinällä.


Siitä huolimatta koivut ovat jo saavuttaneet hiirenkorvat ja kevät etenee itsestään.


Nyt olen jo kutakuinkin toimintakykyinen ja tämä aamu alkoi ratsastuksella. Se sai minut jälleen kokemaan liikkumisen iloa. Huomaan tulevani kipeäksi pelkästä liikkumattomuudesta. Ilmeisesti minä, entinen sohvaperuna ja kuutosen liikuntaihminen koulussa, olen tullut vuosien saatossa riippuvaiseksi liikkumisesta.


Tänään oli jokakeväinen muusikkopojan konserttipäivä. Minä kävin ostamassa opettajalle kiitokseksi kukan niinkuin tapoihin kuuluu sen lisäksi, että muutama aktiivinen äiti järjestää kahvituksen.

Ostosreissullani näin hääjuhlaan matkaavia ihmisiä. Kirkon luona yksi vihkiminen taisi olla ohi ja toinen alkamassa. Juhla-asuihin sonnustautuneet ihmiset näyttivät keveiltä kuin keväinen tuuli ja aurinko läpäisi heidän vaaleat helmansa. Ilmassa oli käsinkosketeltavaa iloa siitä, että uusi kesä on alkamassa.










Minun iloni oli oman lapsen musikaalinen lahjakkuus ja innostuneisuus harrastuksesta. Kevätkonsertti on perinne, joka vuosi vuodelta toistuu saman kaavan mukaan. Enää en pienten soittajien vanhempien tavoin kiiruhda kuvaamaan esiintyjiä pitkän objektiivin kanssa, sillä noita kuvia on jo vuosien varrelta matkaan kertynyt melkoinen arsenaali. Enää en jännitä pienen aloittelijan suorituksen takia. Edessäni soittaa itsestään varma nuori herra, jonka musiikilliset taidot yltävät itseeni verrattuna toisiin sfääreihin... Mikä riemu on nähdä jo hänen omien siipiensä kantavan.

Toivotan kaikille äideille iloa omista jälkeläisistään, mitä ikinä se kenelläkin tarkoittaa!