sunnuntai 27. helmikuuta 2011

En tänäänkään välttynyt lumessa kahlaamiselta

Tänään oli ensimmäinen keväinen päivä, jolloin pakkanen ei haitannut ulkoilua. Olen jotenkin huono kuvaamaan lumimaisemia. Sen ja pakkasen takia en ole tänä talvena erityisemmin kuvaillut ulkona.

Lähdimme tänään sunnuntaikävelylle. Lenkistä tuli sellainen kuin yleensä aina ennenkin. Puoliso keksii "oikotien" metsän läpi. Minä sanon että en suostu en suostu tulemaan metsään näillä kinoksilla. Yleensä reitti on aina kaksi kertaa sen pituinen kuin mies sanoo. Tänäkin talvena olemme erään kerran tarponeet hangessa.

Mies ehdotti tällä kertaa, että oikaistaan takaisin jään poikki. Kuuluisat viimeiset sanat: "Tästä on meille ihan lyhyt matka". Niinpä sitten lähdettiin tulemaan, välillä moottorikelkan uraa, välillä umpihankea. Tarpomiselta en tänäänkään välttynyt.

Ne kuvat, joissa ei näy lunta, onnistuivat joten kuten. Yllättäen löysimme myös kevään ensimmäiset pajunkissat.

Kiitän vierailijoita ja varoitan pahemmasta

Minulla ei ollut noihin eilisillan tunnelmiin mitään erityistä lisättävää. Haluan toivottaa tervetulleiksi uudet lukijat Plapin ja Arleenan. Ja kiitän käynnistä kaikkia muitakin kammarissa viime viikkojen aikana vierailleita. 

Tämä bloggaamistauti taitaa nyt olla jo sen verran pahassa vaiheessa, että tästä ei enää parannuta.Vierailijat ovat lisänneet vettä myllyyni ja voin luvata jo nyt, että pahempaa on tulossa. Minä kun satun olemaan sellainen, että jos innostun jostakin asiasta, alan tehdä sitä aivan maanisesti. Yhteen aikaan ompelu oli sellainen harrastus. Todennäköisesti tämä mania joskus vähän lievenee. Toivottavasti.

.Lauantai-illan väkerryksiä



perjantai 25. helmikuuta 2011

Entinen ja nykyinen sisustusihminen kohtaavat

Sisustuskuvien ottaminen oli harrastukseni jo teininä 80-luvulla. Jos blogit olisi keksitty silloin, olisin ollut himobloggaaja. Se olisi ollut ainoa keino pitää yhteyttä ulkomaailmaan sieltä syrjäseudulta, jossa asuimme. Kokeiluni vaatteiden ompelusta, kutomisesta, taulujen sekä huonekalujen maalamisesta, tavaroiden järjestämisestä ja luonnon kuvaamisesta olisivat saaneet aivan uudet mittasuhteet.

Oheiset kuvat ovat noin 15-vuotiaana ottamiani. On mukava huomata, että minä omistan edelleen osan noista esineistä. Alimmassa kuvassa lienevät kuivattuina rippiruusuni. Niistä ei ole enää terälehteäkään jäljellä.

Nyt olen bloggaamisen myöhäinen lintu. Minulla oli kynnys astua julkisuuteen asioineni. Kummallisesti se kuitenkin vie mukanaan. Ihminen keksii vaikka tikusta asiaa. 

Jotenkin nuo ihanat väkerrykset ovat kärsineet inflaation siinä herttaisten asetelmien tulvassa, joita blogit suoltavat. Nykyminä haluaisi jotakin pelkistetympää ja yksinkertaisempaa. Mutta ei modernia.

Tänään minulla on uusia ruusuja, sillä ostin niitä ruokakaupassa käydessäni. Kontrastina tuohon rippiruusukuvaan laitan tähän viereen kuvan näistä hääpäivän kunniaksi hankituista ruusuista. Tahattomasti tähän tulikin kuvien vuoropuhelu.








Minulla on tallessa Margot Bickelin runokirja, jonka sain rippilahjaksi. Elämäni ohjenuoraksi kirjasta on noussut yksi runo. Se ei ole kuljettanut minua kirjaimelliseen vapauteen, koska kerran avioliittoon olen päätynyt, mutta symboliseen kylläkin.

Laskevan auringon viimeiset säteet
näyttävät tietä
jota mielelläni kulkisin

Tuulen ajamat pilvet
näyttävät tietä
jota mielelläni kulkisin

Lehtien kahina jaloissani
kuiskaa
anna mennä, älä pidätä
niin löydät tien vapauteen


Bickel, M & Steigert, H.: Poimi ilon kukka.

torstai 24. helmikuuta 2011

"Kauan katsoin sinua syvälle silmiin" - mutta kuinka kauan?

Meillä on tänään 10-vuotishääpäivä. Tuli puhetta siitä, että minkäs nimiset häät ne nyt olivatkaan. Se tietohan löytyy tietenkin Sirkka Lassilan Käytöksen kultaisesta kirjasta! Vastaus: tinahäät.

Olen saanut tuon kirjan lahjaksi parikymppisenä. Painos on vuodelta 1991. Sen jälkeen teoksesta on varmaankin ilmestynyt jo uusi laitos. Minusta on hauska lukea tätä minun versiotani, sillä siinä kaikki on vielä hieman naiivia ja hienostelevaa. Tavat ovat yksinkertaistuneet noista ajoista.

Hääpäivien nimiluettelon vieressä onkin yllättäen kappale "Kun avioliitto purkautuu". Kerran eronneena tuo ei minua hätkähdytä, mutta jos olisin menossa ensi kertaa naimisiin, miettisin kyllä, miksi Lassila on käyttänyt kun- eikä jos-sanaa. Puolet avioliitoistahan päättyy nykyisin eroon, joten hän lienee osannut ennakoida nykyistä trendiä jo noihin aikoihin. Hän ohjeistaa meitä siihenkin hankalaan ja kiusalliseen tilanteeseen: "Sukulaisten ja ystävien tulisi säilyttää avioerotilanteessa puolueeton asenne. Ei pidä ryhtyä taittamaan peistä kummankaan puolesta vaan pyrkiä helpottamaan asianomaisten oloa ymmärtäväisellä suhtautumisella sekä heihin itseensä että heidän tekemäänsä ratkaisuun."

Tämän suuren viisauden ohella kirjassa on paljon käytännöllisiä vinkkejä, kuvia ja ohjeita. Suosittelen!




Lähde: Lassila, S. (1991) Uusi käytöksen kultainen kirja. Hyvät tavat - luonteva käytös. Porvoo:WSOY.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Tavaratarina: Hullu pianotuoli

Nyt minulla on aikaa miettiä harrastuksiani, jotka nekin ovat jääneet retuperälle. Tänään minua rupesi mietityttämään pianotuoli, joka minulta puuttuu. Lahjoitin yksinkertaisen pyöreän pianojakkaran pojan rumputouhuihin, koska jakkara oli minusta tylsä eikä pojalla ollut säädettävää istuinta.

Tässä on kuva sellaisesta pianopenkistä, joka on se oikea minun pianolleni - eri kankaalla vain - mutta se sattuu maksamaan yhtä paljon kuin itse piano maksoi. Minulla on summalle tällä hetkellä muita käyttötarkoituksia, jotka ajavat edelle.

Minä lähdin varastosta koluamaan jotakin, joka edes muistuttaisi tuota. Puolison isoäiti on ollut myös vanhojen tavaroiden ystävä ja muistin, että hänen jäämistössään on jonkinlainen penkki. Isoäidin jäämistöä on jo moneen kertaan jaettu, mutta sitä päivää tuskin koskaan tulee, että tuo varasto olisi täysin tyhjä. Niinpä löysin tämän neliskulmaisen jakkaran, joka on nyt ehdolla pianopenkiksi minulle. Kyseinen jakkara on kaiketi ollut urkuharmoonin parina ja sillä istuen ei ole ollut sallittua soittaa muuta kuin kirkollista musiikkia. Kääntyykö isoäiti nyt haudassaan, sillä minulla on läksynä Juice Leskisen Syksyn sävel?

Kannoin jakkaran pianon eteen toiveikkain mielin, mutta tulin siihen päätelmään, että tuo penkki on aivan hullu. Sillä istuva soittaa kuin maailmanlopun saarnaaja. Se ei taida edes olla mikään soittopenkki alun perin.

Siinä se nyt kuitenkin on ja ihmettelee, mitä pitäisi tehdä. Pitäisikö sen päälle laittaa joku tyyny, jollaista minulla ei vielä ole. Vai pitäisikö jonkun osata tehdä siihen uusi päällinen ränsistyneen tilalle? Vai tulisiko minun hienotunteisesti kuljettaa penkki takaisin sinne, mistä sen löysinkin.

Alakuvassa näkyy meidän ihana retroseinä. Minä olisin maalannut sen valkoiseksi, mutta puoliso ei lämmennyt ajatukselle. Muurari, joka seinän on tehnyt, on kuulemma sommitellut tiilet harmoniseksi kokonaisuudeksi. Minä en näe tuossa seinässä paljoakaan harmoniaa, mutta suostuin kunnioittamaan tätä muuraria, kuten muitakin menneiden aikojen taitajia. Ehkäpä mummon pianopenkillä olisi paljonkin asioita keskusteltavana tuon "harmonisen" seinän kanssa.

tiistai 22. helmikuuta 2011

.Syön karkkia ja mietin mitä nyt sitten

Minua ei tarvitse tänään kukaan. Epäilyttää: ei tämä näin voi mennä. Rahat loppuvat tai sitten minä vain uskottelen itselleni että nyt on muka helpompaa. Mitä teen? Mielessäni on jo lista tekemättömistä kotitöistä. Työhön liittyvää tekemistäkin voisin keksiä. Minun täytyy katsoa villakoiria sormien läpi, koska en vielä jaksa ruveta siivoamaan.

Koska minä joudun taloudellisesti tinkimään asioista, päätin tehdä harkittuja ruokaostoksia. Kävin halppis-myymälästä ostamassa kaapit täyteen ruoka-aineita. Viime aikoina olen ehtinyt vain pikaisesti kouhaista lähikaupasta jotakin syötäväksi kelpaavaa. Syömisiä voisi ruveta oikein suunnittelemaan. Voisi leipoakin. Sitten voisi... Jospa ottaisin jo kynän ja paperia?

Itse asiassa en ollenkaan pidä leppoistaminen-sanasta, sillä minulle tulee siitä mieleen laiskottelu. Ja minähän en ole laiska. Kiireettömyys kuulostaa paremmalta, koska se lupaa tekemiseen laatua. Ehtii keskittymään. Sitä minä haluan. En mitään päämäärätöntä hengaamista.

Raataessani jäi syömiset vähemmälle, joten sain itseäni laihdutettua pari kiloa. Nyt ei näytä hyvältä - heti tuli ostettua sieltä mainitusta halppis-marketista toffeeta. Mussutan sitä omahyväisenä. Eikö kukaan vieläkään kaipaa minua. Eikö kellään ole minulta mitään kysyttävää? Mitä jos ne unohtavat minut?

Silläkin uhalla istun ja tuijottelen viherkasvia, jonka ostin yhtenä päivänä itseäni piristääkseni. En tiedä sen nimeä, joten olisin tyytyväinen jos joku tietäisi. Kasvi kertoo minulle ja buddhalle, että pian kevät koittaa. Buddha taas kertoo minulle, että pitäisi kyetä iloitsemaan nyt eikä vasta sitten kun kylpyhuoneremontti ja uusi rantasauna ovat valmiita. Kuulen sen myös sanovan: elämässä mikään ei ole varmaa. Me vain aina yritämme luoda sellaista illuusiota varmistelemalla asioita.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Tällaista keskustelua meillä usein käydään...

Kohta minä hyppään

Tämän viikon ja viikonlopun vielä puurran. Koko alkuvuosi on ollut aivan toivoton. Marja kyselee minulta, mikä on seuraava pieni askel kohti kiireettömyyttä.

Ensi maanantaina aionkin ottaa pienen askeleen sijaan aika ison harppauksen. Yksi iso työprojektini päättyy. Se työllistää minua jonkun verran vielä jatkossakin, mutta itse näen, että maanantai on viimeinen päivä. Työ on vienyt ison osan ajastani viimeiset pari vuotta.

Mitäs nyt sitten? Töitä minulla on kyllä edelleenkin, mutta jäljelle jäävät projektit ovat sattumanvaraisempia, vähäisempiä ja epävarmempia. Hyppään tyhjyyteen. Kalenterissa on merkintöjä siellä täällä.

Näin ajattelin elää syksyyn asti. Uusia töitä ehkä tulee, ehkä ei. Minulle tämä on uutta, mutta en tunne oloani kovinkaan epävarmaksi. Olen viimeiset ajat kuluttanut itseäni siten, ettei mitään uusiutumista tai kehittymistä ole tapahtunut. Jotenkin ajattelen, että tyhjempi jakso mahdollistaisi myös eteenpäin menon. Olisi aikaa pysähtyä asioiden äärelle. Elämä ei olisi suorittamista.

Tämän alkuvuoden olen kokenut olevani kuin suossa - mihin tahansa menenkin, uudet ihmiset odottavat minulta vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Ajattelen, että heittäytymällä tyhjyyteen voin nähdä vielä joskus suohonkin paremmin.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Onnellista ystävänpäivää tutuille ja tuntemattomille lukijoille!

Laitan nämä onnittelut jo tänään, koska huomenna on muita kiireitä...

Siitä tunnet sä ystävän
kun on vierelläs vielä hän
turhat tuttavat luotas ois
hävinneet pian pois.

Siivousta ja remonttihaaveita

Tulppaanit antavat viikonlopulle mukavaa piristystä. Viikonloppusiivous tuli hoidettua joten kuten, vaikka siivottavia paikkoja olisi ollutkin enemmän kuin siihen ollutta aikaa.

Eilen manasin keittiön kaapinovien klähmimistahroja 15-vuotiaan poikani kuullen. Hän ehdotti, että alkaisimme kaikki kulkea talossa kumipuvuissa, jotta mihinkään ei jäisi elämisen jälkiä. Minusta tuo idea oli hyvä ja sen lisäksi kaikki perheenjäsenet voisivat käyttää valkoisia puuvillakäsineitä, jotta pinnat pysyisivät siisteinä. Lukijat, älkää olko nyt tosikoita. Harrastan mustan huumorin viljelyä oman siisteyshysteriani kustannuksella.
Olen suunnitellut hankkiutuvani olohuoneen 70-lukulaisista sälekaihtimista eroon ja laittavani tilalle rullaverhot, jotka voi tarvittaessa vetää auringon suojaksi. Ennen minäkin kannatin sälekaihtimia, mutta jossakin vaiheessa suhtautumiseni niihin muuttui. Nyt en ymmärrä niitä ollenkaan. Ikkunastamme näkyy kaunis maisema, mutta sitä pitää katsella kummallisten ritilöiden takaa. Kaiken lisäksi juuri tuo kaihdin on vanhuuttaan jumahtanut paikalleen eikä nouse ylös lainkaan. Sikäli asia on yhdentekevä, että ylöskelattua ritilänippuakaan en välittäisi katsella ikkunassani.


Asumme miehen kotitalossa, joka on valmistunut 70- ja 80-lukujen taitteessa. Jos olisin retroihminen, tämä olisi unelmataloni, mutta valitettavasti en ole yhtään retro. Minua viehättää enemmän vanha talonpoikaistyyli. Emme ole kuitenkaan lähteneet muuttamaan  täysin toisenlaiseksi taloamme, joka on aikansa kuva. Monesti näkee 80-luvun asuntojen mäntyisiä kattoja maalatun valkoiseksi. Kun remontoimme kotia, sitä emme tehneet vaan annoimme katon olla mikä on. Mikään kovin ilmava tai valoisa se ei ole. Löysin kuitenkin parista lehdestä esimerkkejä, miten retrotaloistakin on saatu ihan viihtyisiä. Tunnistan näissä kuvissa samaa henkeä kuin meilläkin. 70-luvun designia kuten karusellituoleja meille kuitenkaan ei tule, ei aitoja eikä jäljitelmiä.
Ikkunahomman lisäksi meillä alkaa tänä keväänä kylpyhuoneremontti. Sitäkin suunniteltiin kaiketi jo silloin 12 vuotta sitten kun taloon muutimme. Kaikki on edennyt hitaasti kuin Iisakin kirkko. Nyt meillä on tiedossa ihminen, joka ehtisi keväällä meille kaakeleita asentamaan. On toimittava tai muuten tulee kesä ja tällä ihmisellä alkavat kiireet. Kokemusta on. Meillä oli keittiöremontin yhteydessä tiskikone keskellä lattiaa noin kuukauden päivät eikä keittiöön tullut vettä lainkaan, sillä putkimiehellä oli muuta tekemistä.











Tässä lehdestä nappaamassani kuvassa on kuin meidän talo.

lauantai 12. helmikuuta 2011

.Lakun elämää

Kylläpäs minusta olikin mukavaa päästä ulos juoksentelemaan! Lumikasoissa on mielenkiintoisia kohteita. Niitä tonkiessa meni kuonokin ihan lumiseksi. Pitää olla valppaana, koska emännällä on aina jotain herkkuja mukana. Ei kannata mennä kauas.

perjantai 11. helmikuuta 2011

Työviikko päättyi ruusuisesti


Niin harvoin sitä ihminen saakaan kiitosta tehdystä työstä. Minä sain tänään. Toimeksiantajani kiitti minua tällä herttaisella lahjalla. Viini tulee nautiskeltua varmastikin lähestyvän kymmenvuotishääpäivän kunniaksi. Tarjotinkin oli juuri sellainen, mitä olen pitkään etsiskellyt. Lasien alla oli kirja "Ihanat kukat - kauniit kimput ja asetelmat käden käänteessä".

torstai 10. helmikuuta 2011

Onhan se paljon mukavampaa reissulta kotio palata (Loirin soidessa)

Saavuttuani reissusta havaitsin, että tuhannen kävijän raja on rikkoutunut. Mitään suurta valovoimaa en blogilleni etsi, mutta iloitsen kuitenkin, että kammaristani ovat kiinnostuneita myös Sloveniassa, Kroatiassa, Saksassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa asuvat. Terveisiä teille sinne kauas!

Ajellessani kotiin kuuntelin Loirin Hyvää puuta -levyä. Tunnustan, että sain levyn lahjaksi jo yli vuosi sitten enkä ole oikein ehtinyt keskittyä siihen. Nyt kun sen tein, taas kerran upposin sanoitusten ja taustojen mahtavuuteen tulkitsijan äänestä puhumattakaan. Levyllä on muitakin hyviä kappaleita, mutta Hyvää puuta sattui löytymään Youtubesta. Kuunnelkaahan ihmiset. Mitä tämä kappale sinussa herättää?


http://www.youtube.com/watch?v=hSFmsPJYis8

lauantai 5. helmikuuta 2011

.Lauantain laatuaikaa

Bloggaaminen taisi nyt jäädä pahasti päälle, kun sain yllättäen tämän päivän aikaa hengähtää ennen huomista työreissulle lähtöä.

Teimme koiran ja puolison kanssa kävelylenkin, minkä jälkeen nautimme Vana Tallinnat näistä viehättävistä laseista. Saimme ne äidiltä joululahjaksi. Ne on ostettu keskiaikatavaraa myyvästä liikkeestä Tallinnasta. Saatan kertoa joku kerta enemmänkin keskiaikajutuista, joita harrastan. Nämä lasit ovat juuri sitä krouvin kaunista tyyliä, josta erityisesti pidän. Pitänee lähteä hakemaan niitä lisää joskus.

Tavaratarinaa riittämättömässä olossa

Minä olen sisustusihminen. Olen, olen... Vakuuttelen sitä itselleni, koska sisustamiseen liittyy minulla aina tyytymättömyys. Kaikki todelliset sisustusihmiset onnistuvat aina projekteissaan, minä saavutan tavoitteet vain osittain. Kun laitan lampun tai tyynyn siihen paikkaan, mihin olen sen ajatellut, ei se olekaan hyvä. Oheisessa kuvassa minua häiritsee tuo räyskänä muratti, jonka pelastin syksyllä ulkoa sisälle talvehtimaan. En tiedä tuleeko siitä ensi kesänä rehevää ja rönsyilevää ulkokäytävän katseenvangitsijaa, niinkuin kuvittelen. Tuntuuko kenestäkään muusta siltä, että ei saavuta niitä tavoitteita, joita on itselleen asettanut kodin sisustuksen suhteen? Tavoitteita, joita on imuroinut maalaisunelmalehdistä. Miksi lehdet haluavat kertoa meille, että tulemme aina epäonnistumaan heihin verrattuna?

Mutta asiaan. Tämä puusohva on peräisin lapsuudenkodistani, joka ei ole enää perheemme omistuksessa. Pelastin sohvan kuitenkin myöhempää kunnostusta varten. Kunnostusta, joka kesti vaatimattomat 14 vuotta. Mutta sain kuin sainkin homman valmiiksi. Olen raapinut sohvasta noin kolme maalikerrosta. Se on kaiketi alunperin ollut punertava. Sen jälkeen mammani maalasi sen räikeän turkoosiksi, mikä kertoo omalta osaltaan mamman tyylitajusta. Turkoosin päälle äitini, edellisen miniä, oli vetänyt tylsää ruskeaa. Tuon vuosikymmeniä meneillään olleen värien vuoropuhelun jälkeen minä hinkkasin nämä menneisyyden lohkeilevat, pinttyneet maalikerrokset pois ja vedin päälle mustaa perinnemaalia. Teot kertovat jotakin meidän jokaisen persoonasta. Toinen mummuni sanoi minua teininä suruvaipaksi, koska pukeuduin mustaan.

Vaikka nämä anopin ja miniän värinäkemysten eroavaisuudet ovat nyt poispyyhityt minun toimestani, arvostan tätä sohvaa korkeammalle kuin sen edeltäjää, jonka ostimme huonekalukaupasta. Minulla on vain arvaus siitä, kuinka vanha sohva on ja kuka sen omistaja ennen mammaa on ollut. Sen ikä lienee ainakin 100 vuotta. Se on hyvää puusepäntyötä ja kestää vielä toisetkin sata vuotta. Nykyajan mammuttimaisissa huonekalujäteissä ei myydä näin hyvää tavaraa. Joku ihminen on jälleen jättänyt jälkensä maailmaan tekemällä omin käsin tämän sohvan. Siihen verrattuna minun bloggaamiseni merkitys maailmassa on vain raapaisu, jonka kaikki unohtavat seuraavana päivänä.

Olen yrittänyt antaa sohvalle arvoisensa paikan kodissamme. Se antanee minulle anteeksi, etten ole onnistunut loihtimaan nurkkausta yhtä upeaksi kuin Maalaisunelma-lehdessä. Jokin tässä huoneessa ei rimmaa. Vai onko se epäsuhta minun korvieni välissä. En ennätä nyt enempää analysoida tätä asiaa, koska joudun seuraavaksi neljättä kertaa tänä talvena lumenkolauspuuhiin. Olkoon mikä on.

perjantai 4. helmikuuta 2011

Nuokkuvaa perjantaita kaikille

Päätin, etten tänään kirjoita pyykinpesusta. No mistä sitten kirjoitan? Tuli ideatyhjiö. Elämänihän on pelkkää siivousta ja pyykkäystä töiden lomassa.

Mutta yhdestä asiasta olen tyytyväinen: meillä on joku, joka tekee lumityöt. Minun ei ole tarvinnut vielä herätä kuudelta aamulla ensin kolaamaan, jotta pääsen talosta ulos. Sen hoitavat miehet. Vaikka en oikein hyväksykään ajatusta, että lumityöt ovat miesten töitä. Sen takia olen tänä talvena noin kolme kertaa tehnyt lumitöitä myös itse. Osoittaakseni, että kyllä tämä naiseltakin käy. En kuitenkaan usko, että perheen miehet ovat oleellisesti tätä vastaantuloani panneet merkille. Luultavasti he eivät ole huomanneet koko asiaa.

Syksyllä sommittelemani kanerva-asetelman kauneuden lumi on tehnyt näkymättömäksi. Jossakin tuolla kasassa on lyhtyjäkin. Ajatella, että vielä tulee aamu, jolloin istahdan tuohon tuoliin juomaan kupillisen kahvia linnunlaulun säestämänä!






Tänään on lohdullinen päivä. Vielä kaksi viikkoa puurtamista, minkä jälkeen kalenteri näyttää tyhjemmältä. Vahdin sen tyhjänä pysymistä erittäin epäluuloisena. Tiedän virittäneeni verkkoja uusia töitä kalastellakseni. Minulla on salainen toive: jospa ne uudet työt tulisivat vain ihan varovasti, hiljaa, vain osittain. Jospa niitä ei tarvitsisi päästää kuin eteiseen asti. Jospa ne voisi merkata vain ihan pienellä kalenterin reunaan.

Koska haluan blogiini myös kuvia enkä pelkkää tekstiä ja koska lupasin olla tänään kirjoittamatta pyykinpesusta, puhukoot nämä kyltit puolestani. Mitään muuta sellaista, mikä olisi saanut kunnian tulla kuvatuksi, en tästä hämärästä perjantai-illasta löytänyt. Rupean kaivelemaan perheelle jääkaapista toissapäiväistä kaalipataa syötäväksi.