sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Aikamatkailua luontaiskylpylän hauteissa

Ystäväni ovat huomioineet minua antamalla minulle hemmottelulahjakortteja. Oma-aloitteisesti tuskin olisin aikaani käyttänyt kylpylähoitoihin, sillä kampaajalle menoakin olen lykännyt eteenpäin siihen kuluvan kahden tunnin takia. Se on minulle liikaa. Onneksi on ihmisiä, jotka ajattelevat minunkin kehoani.

Tänä viikonloppuna sitten kulutin aikaa ensin trendikkäässä kuumakivihieronnassa ja seuraavana päivänä perinteisessä Lempäälän luontaiskylpylässä. Kummassakaan käsittelyssä ei ollut moittimista, mutta kylpylähoito jäi kyllä monella tavalla mieleen.

Olimme miehen kanssa saaneet ystäviltä yhteisen "autuushoitopaketin" pastorska Augusta Uotin vuonna 1926 perustamaan luontaiskylpylään. Meidät otti vastaan kaksi ystävällistä tätiä. Hoito perustuu kylmän ja kuuman vaihteluun, mikä vilkastuttaa verenkiertoa ja aineenvaihduntaa. Odotin jonkinlaisia tuoksuvia yrttikylpyjä, mutta sellaisia hoitoon ei kuulunut. Lojuttuamme hupaisissa teräksisissä kylpypaljuissa ensin kuumassa, sitten kylmässä vedessä meidät ohjattiin höyrysaunaan. Saunan betoniset lauteet olivat varmasti alkuperäiset. Niissä kiteytyi kylpylän tunnelma, joka oli kuin olisi astunut suoraan aikaan ennen sotia. En olisi ollenkaan yllättynyt, vaikka samaan saunaan olisivat saapuneet kylpylän entiset vakiasiakkaat Ilmari Kianto ja Mika Waltari.

Nykyajasta kylpylässä kieli vain hoitajatädin jaloissa narskuvat Crocs-tossut. Kuka tällaista työtä haluaa tehdä sitten, kun nämä tädit jäävät eläkkeelle? Ammattioppilaitoksen wellness-palveluiden koulutusohjelman opiskelijoiden unelmatyöpaikka tuskin on kääre- ja haudehoitoihin erikoistunut perinnekylpylä, jonka jatkuvassa höyryssä ja kosteudessa työskentelevä kylvettäjä on pukeutunut muoviseen esiliinaan.

Lopuksi meidät käärittiin päätä myöten lakanoihin ja peittoihin. Koska pyykeet oli kääritty myös silmien yli, haju- ja kuuloaistit terästyivät. Toisesta huoneesta kuuluivat jonkun toisen kylpemään tulevan ihmisen äänet. Mitä jos jäisin tähän aikaan, olemaan tänne kylpylään, unohtaisin itseni ja jäisin leijumaan ajattomuuteen?

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua ystävällinen täti tuli kuitenkin pysäyttämään ajelehtimiseni ajan virrassa purkamalla kääreet, kiittämällä ja toivottamalla tervetulleeksi uudelleen.

perjantai 28. tammikuuta 2011

Eteenpäin, sano mummo lumessa


Kuvassa olemme minä ja isomummo. Isomummo matkasi Karjalasta Hämeeseen. Mutta Karjala ei ikinä unohtunut. "Missää ei olt nii hyväst ko meil Räisäläs", mummo usein totesi. Siellä ruoho oli vihreämpää ja linnut lauloivat kirkkaammin.

Lapsuuteni hämäläisten ja karjalaisten keskuudessa oli yhtä tragikoominen kuin tämä kuva. Sen ottohetkellä mummo täytti vuosia. Oli pääsiäisen aika, hän oli syntynyt Marianpäivänä. Pokkarikameralla otettavaa kuvaa varten mummo on käsketty pihalle. Mennessään hän on tempaissut mukaansa maljakollisen narsisseja ja pajunkissoja kuvaan näytteeksi vieraiden tuomista kukkatervehdyksistä. Lapsenlapsenlapsi on saanut kunnian poseerata mummon sylissä - kenties kertoen sanattomasti, että neljässä polvessa tässä meitä on. Vaik Karjalast pitikii lähtee. Minulla on uudet aurinkolasit. Näytän ne päässä itsekin vähän mummolta.

Kun tänään katsoin peiliin, näin nuo valahtaneet posket omassa peilikuvassani. Ne lienevät ensimmäinen merkki siitä, että joskus minustakin tulee mummo. Nykymummona en tule käyttämään huivia mutta sukkia aion kutoa. Aina kun yksi pari on valmis, kuvaan sen ja lisään sukkablogiini.

Kauas olen kulkenut tuosta maailmasta ja Karjalan muistelusta. Mutta lähteä minunkin täytyy harva se viikko jonnekin. Kuin mummo evakkoon.

sunnuntai 23. tammikuuta 2011

Tavaratarina sunnuntain ratoksi

Minussa on sellainen omituisuus, että en voi laittaa liinavaatteita kaappiin, ellei niitä ole mankeloitu. Se on myös patojen muodostumista lisäävä tekijä. Mutta mielummin lakanapato kuin kaappiin sullotut ryppyiset liinavaatteet.

Tämän mankelin olen ostanut kirpparilta. Se on hyvää 80-luvun tavaraa. Silloin kodinkoneet tehtiin kestämään. Valmistajat eivät vielä olleet älynneet, että kestäviä kodinkoneita ei tarvitse juuri koskaan uusia. Silloin ei tarvinnut joka toista laitetta viedä takuuhuoltoon.

Mankeli on siis elänyt nuoruutensa kasariaikaan niinkuin minäkin. Olen itse yhtä vahvaa tekoa. Lukijat saattavat tässä kohtaa hymähdellä minulle, mutta minä vertaan itseäni tuohon mankeliin. Kaikenlaista surinaa ja kolketta se pitää, mutta toimii kuin kone. Uuden näköinen tai veroinen se ei enää ole, mutta silti sillä ei ole aikomustakaan irtisanoa työsopimustaan. Tästä todisteena erään kerran, kun mankeloin melko kiivaassa mielentilassa, se jumahti paikalleen. Olin lykännyt siihen kaksi liian paksua pyyhettä. Rulla (tai mikä se sitten onkin oikealta nimeltään) ei liikkunut eteen eikä taakse. Luulin jo, että mankeli tuli nyt tiensä päähän, sillä siitä lensi jokin muovinpalanenkin. Harmitti, että se nielaisi pyyhkeet mennessään. Meidän tee-se-itse -mies, jollaisia ei enää synny sillä ihmiset osaavat nykyään vain chatata ja mesettää, kuitenkin sai pyyhkeet irrotettua ja mankeli jatkoi toimintaansa niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Se antoi minulle tyynesti anteeksi tuon kiukunpurkaukseni.

Ei siis mikään tuulesta temmattu juttu, että minä ja mankeli olemme erottamattomat. Kun minusta joskus aika jättää, heittäkööt perilliset mankelin perässäni samaan monttuun.

lauantai 22. tammikuuta 2011

Olen postmoderni Tulitikkutyttö

Olen eilen tullut työreissulta. Maanantaina lähden takaisin. Matkalaukku ja muut nyssäkät lojuvat kodinhoitohuoneen lattialla yli viikonlopun. Ehdin juuri ja juuri pestä ja kuivattaa niiden sisällön, kunnes pakkaan samat vaatteet takaisin laukkuun.

Kodinhoitohuone, tuo perheemme lika- ja puhtaan pyykin käsittelykeskus, on kuin ikuinen virta. Joskus, kun minulla on ylimääräistä vapaata, saan pyykkikorien pohjat näkyviin. Mutta tuntiakaan ei mene siihen, kun ne taas alkavat täyttyä kouluvaatteista, liikuntavaatteista, työvaatteista, tallivaatteista, petivaatteista. Katkeamattomana liukuhihnatyönä sullomme niitä pesukoneeseen ja sieltä narulle. Ja sitten - . Narulta pyykit nostetaan johonkin missä on tilaa, mutta siihen ne pysähtyvät kuin Muhoksen vesivoimalaitoksen betonipatoon. Kukaan perheenjäsen ei loputtomista kehotuksista huolimatta kuljeta puhtaita pyykkejä kaappeihinsa.

Lähden koiran kanssa lenkille ladattuani pyykin- ja astianpesukoneet. Pimeä tuli ennenkuin pääsin tähän asti. Naapureiden ikkunoista näen, kuinka he viettävät herttaista lauantai-iltaa tunnelmallisten kynttilöiden, suloisen tuoksun ja ihanan siisteyden ympäröimänä. Minä tarvon lumessa kuin Pieni tulitikkutyttö. Minulla on vasta toinen koneellinen menossa. Postmoderni Tulitikkutyttö katsoo toisten ikkunoista, mitä kaikkea hänelläkin voisi olla, ellei hän olisi jatkuvasti töissä.

Sattui kuitenkin niin, että tänä lauantaina olen yksin kotona. Miehet lähtivät soittokeikalle ja miehen tytär on toisessa kodissaan. Tuikkaan tulen saunan uuniin ja suljen silmäni kulkiessani ohi Muhoksen patojen. Huomenna, Ilona. Huomenna.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Silloin kun kesällä kerran oli kesä

Kun on hanget korkeat nietokset ja pakkanen paukkuu, tuntuu jotenkin liikuttavalta ajatella kesää. Meille viime kesä oli erityinen, sillä järjestimme keskiaikaiset juhlat. Oli todella kuuma ja sama pihamaa, minkä nyt näen korkeiden hankien peittämänä, oli muuntunut keskiaikaiseksi festarialueeksi. Rohkenen laittaa blogiini nämä kuvat, joista tuskin ketään pystyy tunnistamaan. Muistelen lämmöllä kaikkia ihania ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet upeisiin asuihin ja tekivät juhlastamme ikimuistoisen.

Edessä on taas yksi työrupeama ja se tarkoittaa, että bloggaaminen jää taka-alalle. Toivotan kaikille lukijoille jaksamista arkeen.

lauantai 15. tammikuuta 2011

Kun punainen pakkastaivas vihdoin on tarpeeksi korkealla

Ajattelin tänään pitää loppujen joulukynttilöiden polttajaiset. Samalla toivotin tulppaanit tervetulleiksi. Orkidean ensimmäinen kukka on puhjennut, mutta en vielä tiedä, miten muiden nuppujen käy. Ne kun eivät ole viikkoihin suurentuneet.

Yksi päivä ajellessani iltamyöhällä kotiin mieleeni tuli tämä Arja Tiaisen runo. Se jotenkin sopii juuri tähän vuodenaikaan. Syvällisemmässä merkityksessään kaikille nelikymppisille ihmisille tämä taitaa olla ajankohtaista: "taitut siihen mikä on, ainoaan elämääsi". Pyristelyt ulos, johonkin mikä on aidompaa, suurempaa, kauniimpaa ja näyttävämpää alkavat väistyä. Tämä runo on viimeisenä "runokokoelmassa", jonka tein äidilleni 60-vuotislahjaksi.


Sunnuntaina, kun punainen pakkastaivas
vihdoin on tarpeeksi korkealla, lapset
muistuttavat postikortteja, kaikki on
heleää, kirkasta, lasinkaltaista,
kun painajainen irrottautuu sinusta,
ja hengität syvään, taitut siihen mikä
on, ainoaan elämääsi, puserrat sen itseäsi
vasten, kaksin käsin,
kassin, lapsen, ihmisen joka nyt lähtee
tai tulee, vaikka lähteekin, tulee
kuvatuksi silmän verkkokalvoon, korvaan.
Otat sen, otokset, leikkaamattomana.
Ja kohtauksista kasvaa juoni, kaunis kaari.
Yli taivaankannen kuin suihkukoneen häntä.

- Arja Tiainen

perjantai 7. tammikuuta 2011

Joulu meni, enkelit jäivät

En raaskinut heittää joulukoristelaatikkoon ikkunankehyksessä ollutta enkeliä. Isomummollani oli jokin tuon tapainen kullanvärinen suojelusenkeli seinällään. Miksei se toisi meille iloa ja rauhaa arkenakin? Silloinhan sitä eniten tarvitaan. Ja armoa. Ehkäpä se katselee minua suopeasti varsinkin näin perjantai-iltaisin, jolloin keittiö taas kerran tursottaa tiskejä ja huolellisesti lajiteltuja jätteitä - niiden vieminen keräyspisteeseen vain on liian iso urakka yhdelle äitiraukalle.

Perinteinen enkeli sai seurakseen muodikkaan paperienkelin. Sain sen ystävältäni. Pyysin häntä tekemään enkelin, jolla on vastenmielisiä tunteita herättävän naispoliitikon kasvot, mutta idea ei tainnut oikein sytyttää häntä. Niinpä sain Grace Kelly -enkelin. Mietin, miksi juuri tuollainen enkeli juuri minulle. Ainakin nuo jalat ovat yhtä paksut kuin minulla. Sydän hänellä näyttää olevan suurempi kuin pää. Siivistä mieleeni tulee, että joskus lähtiessäni voimia vaativaan tapaamiseen kuvittelen heittäväni enkelin siivet selkääni kuin repun. Voi kuitenkin olla, ettei ystäväni antamalla lahjalla ollut sen suurempaa merkityssisältöä kuin että ruhtinatar miellytti hänen esteettistä silmäänsä.

Tällaiset voimahahmot nyt sitten olohuonettamme koristavat. Toivon, että he tulevat keskenään toimeen, vaikka erilaisia ovatkin. Ja että he lahjoittaisivat meillekin tuota sopuisuutta edes kohtuullisen määrän.

sunnuntai 2. tammikuuta 2011

Tavaratarina, osa 2.

Niin se arki sitten alkaa hiipien vääjäämättä minutti minuutilta lähemmäksi. Vaikka kuinka olisin paikallani, kello ei pysähdy. Tulevaan kuuteen viikkoon tuskin ehdin paljoa bloggaamaan. Sitten sen hiljentymisen piti alkaa. Ellei taas tule jotain.

Ennen kuin työ vie minut mukanaan pimeään putkeen, kirjoitan tästä pianosta, jonka onnellinen omistaja siis olen. Siihenkin liittyy tarina. Paikallislehdessä oli reilu vuosi sitten ilmoitus: "Osta hyvä piano. Ei lastulevyä!"  Pyynti oli pianon hinnaksi halpa. Puolisoni naureskeli ilmoitukselle, joka ei vaikuttanut asiantuntijan laatimalta. Kahdeksan vuoden soitto-opinnot suorittanut muusikko ei moisilta helppoheikeiltä pianoja osta. Minua olisi ehkä vähän kiiinnostanut, mutten sanonut mitään.

Mutta appiukko, musiikkimiehiä hänkin, oli myös lukenut ilmoituksen. Innokkaana soittimien ja muiden "arvoesineiden" keräilijänä hän ei voinut olla menemättä paikan päälle selvittämään, millainen piano tuolla hinnalla oikein lähtisi. Anoppi manasi taas kerran tuota höyrähdystä. Ja niinhän siinä kävi että piano tuli meidän mäelle kuorma-auton lavalla, vaikka sille ei varsinaista loppusijoituskohdetta vielä ollut löytynytkään. "Joku lapsihan sen voi joskus tarvita", appiukko mietti. Piano varastoitiin vanhaan päärakennukseen, mutta minua se alkoi oikeasti  kiinnostamaan, jos kerran se oli toimivaksi todettu. Epävireessähän se oli, eikä sen pysymisestä vireessä ollut mitään takeita. Mutta piano oli sitäkin kauniimpi, dresdeniläinen, noin 50-luvulta. Kysyin, saisinko ostaa sen. Appiukko, joka oli nyt saanut minusta hengenheimolaisen vaikka koko muu suku oli tuominnut hänet tästä hankinnasta, sanoi että voisi antaa sen minulle vaikka joululahjaksi. "Aika arvokas se on joululahjaksi", sanoin. "No, sitten mun ei tarvitse sulle joka joulu lahjaa antaa", hän vastasi.

Olen ikuisesti kiitollinen tästä lahjasta. Virittäjä totesi kesällä sen kelvolliseksi, tosin nyt pientä häiriötä on taas havaittavissa. Mutta mekaaninen piano on aina oma yksilönsä. Kuka lie sillä ennen minua soittanut. Koskettimien reunoissa on lovia, joten sillä on soitettu todella innokkaasti tai sitten lapset ovat kohdelleet sitä kaltoin.

Omatoimisen sähköpianon pimputtamisen jälkeen päätin hakeutua pianotunneille, kun kerran nyt on  pianokin, sillä sähköistettyä versiota ei oikein sillä nimellä voi kutsua. Vaikeaa se on - yrittää kehittää itsestään edes jonkinlaista säestäjää yli nelikymppisenä. Aikaa pitäisi olla paljon enemmän harjoitteluun. Toistaiseksi en kuitenkaan tästä haaveesta ole päästänyt irti, oli millaiset kiireet hyvänsä. Koululaisena pimputin sähköurkuja, mutta pianoa minulle ei hankittu enkä pianotunneillekaan päässyt. Haave toteutui vasta nyt, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

lauantai 1. tammikuuta 2011

Ilonan kammari toivottaa lukijoilleen toiveikasta Uutta Vuotta!

Kammarissa vierailee vielä tänään jouluinen saunatonttu. Näytin oheista kuvaa pikku-Vilille, joka on tonttu-friikki. Kerroin huomanneemme, että sauna oli lämmitetty ja vedet kannettu valmiiksi ja me vain näimme tontun vilahtavan ulkona. Tämän asiantuntijan mukaan tapaus oli täysin luonnollinen ja kuuluu saunatontun perustoimenkuvaan. Tällaista tapahtuu.

Uutta vuotta vietimme ystäväperheen kanssa rantakodalla. Armeijassa työskentelevä perheenisä organisoi lohen loimutukset, glöginkuumennukset ja nokipannukahvien keitot ryhdikkään järjestelmällisesti. Uudenvuodenlupauksena saimme kuulla, että meille tarjoillaan kodalla pääsiäisenä kuhakeittoa. Mukavaa oli ja kylmyyskään ei vaivannut.

Nämä tunnelmat lupailevat toiveikkuutta tähänkin vuoteen. Töiden suhteen tilanne vaikuttaa hyvältä. Minulla on tavoite, että keväällä olisi rauhallisempi jakso. Sen jakson tosin piti olla jo tänä syksynä ja sitä ennen viime keväänä, mutta nyt sen on pakko tulla. Olen viime aikoina joutunut työn takia tinkimään myös harrastuksistani. Yrittäjän vapauden kääntöpuoli on vaikeus kieltäytyä. Julistettakoon alkanut vuosi sen harjoittelulle! Kevään tullen lukijat saavat kuulla, miten projekti etenee.