keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Kiireessä mietittyä

Minun jouluni kesti kolme päivää ja se vietettiin mummolassa. Kiireet jatkuivat sen jälkeen siitä mihin ne ennen joulua jäivät. Lupaan laittaa hauskan saunatonttukuvan blogiini heti kun saan otettua joulukuvat kamerasta koneelle.

Eräs tuttava ihaili minua, että minulla on aikaa ja innostusta bloggaamiseen. Se kaikki on harhaa, aikaa ei oikeasti ole. Ehkä haluan pitää tästä kiinni, koska kirjoittaminen on mielekästä tekemistä, jota haluaisin harrastaa enemmänkin. Blogata voi silloin kun itselle sopii. Ja miksi pitäisin vain omaa päiväkirjaa, jos tututkin voivat verkossa lukea, mitä minulle kuuluu? Sen verran täytyy ottaa takaisin, että blogiin jäävät kaikkein syvimmät vuodatukset kirjoittamatta. No, se siitä.

Minun piti alunperin pitää sisustusblogia. Olen useiden sellaisten lukija. Pian huomasin, että minulle ei riitä pelkästään uusien koristeiden ja jouluaskartelujen kuvaaminen. Tai sen kertominen, että vaihdoin liinavaatteet ja ompelin uudet verhot. En tiedä onko minusta sisustusblogin pitäjäksi ollenkaan, koska kaikesta pitää mielestäni löytyä jokin muukin merkitys ja tarkoitus - niin työstä, kodista kuin blogistakin.

Luin kuitenkin taas joulun alla sisustuslehtiä ja yhdestä lehdestä löytyi tämä kuva. Lähde pitää mainita vaikka mainostaa ei saakaan: lehti oli Maalaisunelma 10/2010. Tähän makuuhuoneeseen mielellään lysähtäisin saman tien nukkumaan satavuotista unta heräten ehkä toisessa ajassa keskiaikaisena prinsessana. Ihan rälssirouvan asemakin riittäisi.

lauantai 18. joulukuuta 2010

Vietimme tänään Omaa Joulua

Yrittäjä-äidin jouluvalmistelut sisältävät kiireessä tehtyjä lahjaostoksia, jonkinlaista työ- ja lahjalistaa kalenterin välissä sekä maltillisesti hoidettua joulusiivousta. Periaatteena on, että korjataan ensin se, mikä eniten ärsyttää ja sitten tehdään, mitä ehditään. Sen verran kuitenkin ehdin, että joulutervehdykseksi tutuille ja naapureille keitin mehua marjoista, joita elokuussa kiireessä nakattiin pakkaseen.

Uusperhe viettää välillä joulua erillään. Siksi vietimme tänään niin sanottua "Omaa Joulua". Kävimme pojan joulukonsertissa ja söimme hyvin. Joulusiivokin tuli päivällä tehtyä, tosin kaikki komeroiden perukat eivät siivousta nähneet.

Siinä se kuitenkin illalla edessämme oli: tuoksuva joulukuusi, siistihkö koti ja pöytä katettuna. Lapsista otettiin Se Perinteinen Joulukuva. Olen kerännyt niitä monikuvakehykseen vuosien varrelta. Niin - kohta ei enää voi puhua lapsista vaan aikuisista. Niin monta mutkaa kuin matkassa onkin ollut, vieläkin tämä kokoonpano koossa on.

sunnuntai 12. joulukuuta 2010

Jään taidetta ja muuta ihmeteltävää

Havaitsin tänään keittiön ikkunasta terassilla olevan lyhdyn lasissa aivan tähden muotoisen jääkiteen. Jostain syystä kaikki näyttää aina kameralla kuvattuna aivan erilaiselta kuin silmällä katsottuna. Tässä se jäätähti kuitenkin on ikuistettuna.

Sain viime jouluna lahjaksi orkidean, joka kukki noin neljä kuukautta. Olen hoitanut sitä ohjeiden mukaan: joka viikko tai ainakin joka toinen viikko ruukku upotetaan veteen, mutta vesi ei saa jäädä seisomaan ruukkuun tai sen alle. Ohjeiden kurinalainen noudattaminen on johtanut siihen, että kukka on tehnyt lupaavan näköisiä silmuja tai nuppuja. En vielä tiedä, tuleeko pienemmistä silmuista mitään, sillä kasvu on äärimmäisen hidasta. Yksi selvä nuppu kuitenkin jo on ja se kasvaa. Jouluna tuskin vielä kukkaa näemme, mutta ehkä tammikuun puolella kukkiminen alkaa.


Orkidean kasvatuksessa on paljon buddhalaista filosofiaa. Ennen kaikkea vaaditaan kärsivällisyyttä. Minä en ole sen asian suhteen paras mahdollinen puutarhuri. Ehkä tuon orkidean tarkoitus onkin opettaa minulle pitkämielisyyden taitoa ja nyt se palkitaan. Katson oppineeni sitä vain pari askelta, matkaa on vielä jäljellä ennen kuin saavutan buddhalaisen tyyneyden. Jotenkin tuo kukka on ollut minulle viime viikkoina pieni ihme. Jos kärsivällisyyteni edelleen lisääntyisi, mitähän hyvää siitä voisi seurata...

.Rapsakka ulkoilusää

Laku on nelivuotias cavalier-narttu. Se saapui luokseni kohtalon sanelemana pari vuotta sitten ja tuli jäädäkseen, vaikkei se alunperin ollut tarkoitus. Itse en olisi välittänyt tuollaisesta villimmästä tapauksesta vaan haaveilin ihan toisenlaisesta koirasta. Vieläkin on totuttelemista, sillä pari viikkoa sitten päätös sen jäämisestä meille tehtiin lopullisesti. Jostain syystä koirat valitsevat minut ennen kuin minä ehdin tehdä mitään. Haluaisin joskus vielä mennä kenneliin ja sanoa: tuo pentu on minun.

Koiran koulutus ja valokuvaus eivät oikein hyvin sovi yhteen. Laku karkailee, jos sen päästää irti. Yritin opettaa rannassa luoksetuloa. Heti kun kiinnitin huomion kuvaamiseen, se säntäsi jäälle päin. Jos jää olisi heikko, en uskaltaisi pitää sitä irti. Onneksi se tulee herkkujen toivossa nyt jo luokse eikä lähde kauaksi.

Näin kovemmalla pakkasella on hyvä päästää se vähän juoksentelemaan, koska pitkä lenkki olisi liikaa. Se on niin innoissaan, että paikalla pysyminen kuvaamisen ajan on mahdoton tehtävä.

Pari kuvaa saunarannasta ja rantakodalta sentään sain otettua. Minulle tulee tällaisella säällä mieleen Reidar Särestöniemen maalaus Huurrekoivut.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Tavaratarina

Minulla on ristiriitainen suhde tavaroihin. Kaupat ovat väärällään kaikkea ihanaa ja "ihanaa" - aivan kaikki krääsä ei miellytä minua. Esineellä pitäisi olla jokin käyttötarkoitus.

Eilen ostin rautakorin, joka oli "ihana" mutta ongelmani oli, mitä koriin laittaisin. Miksi tarvitsen korin, jos en tiedä mitä varten? Samaan aikaan korviini kantautui kaupan kuulutus: "Jos sinun on vaikea keksiä lahjaa ihmiselle, jolla on jo kaikkea, käytä kauppaketjumme lahjakonetta! Se auttaa sinua keksimään ystävillesi sopivat lahjat!" Olo oli taas kuin surrealistisessa elokuvassa. Minä seison tässä miettimässä, mitä voisin tehdä tällä ihanalla rautakorilla ja kuulen, että minun ei tarvitse väkisin enää keksiä, mitä antaisin heille, joilla on jo ihan kaikkea, vaan kauppaketju tekee tuon ikävän työn minun puolestani! Kori lähti mukaani ja päätin säilöä siinä erivärisiä tuikkukynttilöitä. Kauppaketju voisi miettiä nämäkin asiat etukäteen.

Minulle on siis tärkeää, että tavaroilla on jokin käyttötarkoitus. En voi ostaa tavaraa vain siksi, että se on kiva. Toinen kotini tavaroiden mahdollinen perustelu on tavaraan liittyvä tarina. Viime kesänä pelastin appiukon verstaalta vanhan pakkauslaatikon. Siinä on todennäköisesti toimitettu joitakin koneen osia. Jynssäsin laatikon puhtaaksi liasta ja rasvasta ja tein siitä hyllyn "ihanille" lehdilleni. Anoppi ei tainnut oikein ymmärtää minun vintage-löytöäni - hakea nyt likaisesta konetallista joku vanha loora ja laittaa se olohuoneeseen.

Minua mietityttää laatikon tarina. "Kiitotavara"-lappu kertoo, että laatikko on varmasti sisältänyt jotakin tärkeää, jolla on kiire. Laatikossa lukee "Made in USSR". Kirjoitettiinko se tosiaan Neuvostoliitossa englanniksi? Sieltä laatikko kuitenkin on Suomeen tullut, jos tuota tekstiä on uskominen. Joku ihminen on sen tehnyt, sillä naulat on hakattu käsin eikä millään nykyaikaisella naulapyssyllä. Kuulen korvissani jokaisen iskun. Oliko se ihminen onnellinen? Vai onkohan näitä laatikoita tehty vankilassa? Näen harmaapukuisen miehen kokoamassa laatikkoa. Paljonko mahtoi olla hänen palkkansa, jos hän nyt ylipäätänsä on saanut palkkaa. Tuskin hänen mieleensä on tullut, että joku rouva jossakin tekee vielä laatikosta designia. Mutta työn jälki puhuttelee minua tässä laatikossa monella tavalla: työ, se, miten laatikko on tehty kuin myös se työ, mihin sen tekeminen on liittynyt. Käsityö. Hyvä työ. Kestävää tavaraa.

Menen jatkamaan lauantaisiivousta, joka jäi kesken, kun rupesin taas hörhöilemään.